Tonfiks. Käsittelee ääntä.

Toistosta syntyy musiikkia

Tiistai 18.12.2018 - Eero Aro

Amerikkalainen puheentutkija Diana Deutsch teki aikoinaan mielenkiintoisen havainnon. Kun lähes mitä tahansa lyhyttä äänijaksoa toistetaan pitemmän aikaa, aivomme alkavat mieltää rytmisen kuvion musiikiksi. Deutsch teki kokeita puheesta leikatuilla pätkillä. Yhtenä tyypillisimpänä esimerkkinä Deutsch esitti omasta puheestaan leikkaamansa jakson "sometimes behave so strangely", joka tosiaan alkaa kuulostaa yksinkertaiselta melodialta.

En ole asiaa syvemmin tutkinut enkä opiskellut, mutta tuo Deutschin valitsema englanninkielisen puheen jakso kyllä sisältää jo itsessään puheen nuotin. Meidän suomenkielessämme melodisia aineksia on paljon vähemmän kuin monissa muissa kielissä. Suomea puhutaan monesti hyvin monotonisella nuotilla, eikä puhutulle suomen kielelle vielä muutama vuosikymmen sitten ollut tyypillistä lauseen lopun nouseva melodia. Se ominaisuus on tullut kieleen vasta viime aikoina, ja on todennäköisesti omaksuttu muista kielistä. Samantyyppisen laulavan jakson valinta suomenkielisestä puheesta voi olla vähän työläämpää kuin englanninkielisestä puheesta.

Diana Deutsch:

https://aeon.co/essays/why-repetition-can-turn-almost-anything-into-music

Sitten muuta ääntä kuin puhetta. Tein seuraavan lyhyen näytteen muutamassa minuutissa sekvensseriohjelmalla. Kuvio on todella simppeli ja se toistuu jatkuvasti. Muuttelin ainoastaan sävyn modulointia vähäsen. Tällä tavalla voi helposti tuottaa kilokaupalla taustamusiikkia esim. tv-dokumenttiin. Tähän ei sävellystaitoa tarvita, kunhan kääntelee nappuloita, eikä senkään homman kanssa ole kiirettä.

Arpeggio, valmistusaika kolme minuuttia.

Tonematrix on hauska pieni soitin, jonka kanssa voi leikkiä silloin, kun ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Sekin todistaa samaa ilmiötä. Tonematrix oli välillä kadoksissa, mutta nyt se on taas ilmestynyt käyttöön.

http://tonematrix.audiotool.com/

tonematrix.jpg

Efektikenraali

Tiistai 11.12.2018 - Eero Aro

KAVI:n Elävä muisti-sivulla on filmi Yleisradion päivä. Filmi kertoo, mitä Fabianinkadun Radiotalossa tapahtuu yhden vuorokauden aikana, se on tehty vuonna 1947.

https://www.elavamuisti.fi/aikajana/yleisradion-paiva

Seitsemän minuutin paikkeilta alkaa jakso, jossa Markus Rautio ohjaa radiokuunnelmaa. 7'50" kohdalla esitellään tarkkaamossa työskentelevät ohjaaja, tarkkailija ja "efektikenraali".

Efektikenraali.jpg

Efektikenraali!

Jessss! Hieno titteli, vaikka en usko, että virallisesti äänitehosteiden soittajaa nimitettiin niin. Tietäkseni äänitarkkailijoita kutsuttiin tuohon aikaan tavallisimmin ääniteknikoiksi.

Olisi kyllä ollut hienoa olla efektikenraali,sillä efektikenraalin töitä minä tein paljonkin. Esimerkiksi Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmiin yleensä soitettiin äänitehosteet samalla, kun näyttelijät näyttelivät studiossa, aivan kuten tuossa filmissäkin tehdään. Vasta joskus 1980-luvulla, ja viimeistään 90-luvulla lopetimme tehosteiden reaaliaikaisen soittamisen. Digitaaliset työasemat muuttivat ja järkiperäistivät työtä ja kuunnelmista tuli äänellisesti hallitumpia. Tehostetarkkailija, eli efektikenraali jäi pois työryhmästä.

Pakastettu piano

Tiistai 4.12.2018 - Eero Aro

Steinwayn tehtaalla siis varoitettiin, että pianolakkaus tuhoutuu, jos soitin joutuu olemaan pitkän aikaa pakkasessa. Siitäpä muistuikin mieleeni se keikka, kun äänitin kollegani Linen kanssa pakastettua flyygeliä.

Vietin syksyn 1995 Banffissa, Albertassa, Kanadassa. Banffin pienessä kivikirkossa oli joulukuussa konsertti. Pianonkuljetusliike oli kuljettanut flyygelin umpikuorma-autolla läheisestä Canmoren kaupungista samana aamuna, ulkona oli -32 C pakkasta. Kirkossa oli ollut edelliseen iltaan saakka vain ylläpitolämmitys. Tehokkaampi lämmitys sai hivutetuksi lämpötilaa vähitellen lähemmäs 18 Celsiusastetta. Hanskat kädessä mekin siellä roudattiin.

Tämä on ko. kirkko, St. George in the Pines:
https://www.stgeorgesinthepines.com/

Banffin_kirkko.jpg

Canmoresta on Banffiin vain parikymmentä kilometriä, mutta perille päästyään flyygeli oli jäässä. Pianonvirittäjä Denis Brassard käväisi kirkossa ennen kahtatoista, soitti koskettimistosta yhden pahalta kuulostavan soinnun ja lähti saman tien. Lupasi palata myöhemmin. Toinen viritysaika oli sovittu vartin yli viideksi. Showtime oli illalla kahdeksalta.

Samassa konsertissa oli eri musiikkiesityksissä neljä pianistia. Teresia Svensson tuli paikalle hyvissä ajoin harjoituksiin. Kun kerroimme Teresialle pianosta, hän väänteli naamaansa kärsivän näköisenä. Yksikään pianisteista ei pystynyt soittamaan epävireistä pianoa harjoituksissa kuin lyhyen ajan. Pianon useammat virityskerrat eivät todennäköisesti olisi auttaneet yhtään mitään, kun instrumentin lämpötila ei ehtinyt mitenkään tasaantua tarpeeksi nopeasti. Piano olisi varmaankin pitänyt siirtää jo vuorokautta aikaisemmin.

Se on ainoa kerta, kun olen äänittänyt pakastettua pianoa. Sekä vire, että jokaisen äänen sointi oli aivan hirveä. Lisäksi vire muuttui vielä konsertin aikana. Harmittaa vieläkin, että en kopioinut itselleni sitä äänitettä. Konsertin nauhoitus lähetettiin CKUA-paikallisradiossa pari päivää myöhemmin, niinkuin kaikki äänittämämme konsertit.

konserttityomaarays.jpg

Zuumi kävi täällä

Tiistai 27.11.2018 - Eero Aro

Kirjoitin syyskuussa Zoomin julkaisemasta H3 VR Ambisonics-mikrofonista ja tallentimesta. Olin odottanut edullista Ambisonics-mikrofonia kuin kuuta nousevaa ja nyt sellainen on vihdoinkin saatavana. Tilasin ja sain mikrofonin Saksasta pari viikkoa sitten.

Ihan kiva peli, vaikka aika lelun oloinen. Kevyt, pieni ja heppoisesti rakennettu. Keveys ei tietenkään ole huono asia siltä kannalta, että mikrofonin voi kiinnittää vaikka kameran salamaistukkaan.

Harmikseni huomasin kuitenkin, että laitteessa on vielä pieniä lastentauteja. Ainakin tässä kappaleessa mikrofonikapselien pidike heiluu (oikeastaan se pyörähtää) millimetrin osien verran ohuen varren päässä. Siitä aiheutuu se ongelma, että liitoksen klappi kuuluu mikrofonissa klonksahtelevana äänenä, jos mikrofonia liikutetaan. Klonksahtelu kuuluu tietyissä asennoissa, ei koko ajan. Mutta se tarkoittaa, että en voisi äänittää H3VR:llä kävellessäni, ja juuri sellaisia äänityksiä teen aika paljon.

Tässä esimerkki H3 VR:n kolinasta, heiluttelin mikrofonia edestakaisin, enkä edes kovaa.

Valmistaja mainostaa, että mikrofoni sopii 3D-videokameroiden mikrofoniksi. Mutta jos mikrofonia ei voi liikuttaa ilman että se aiheuttaa häiriöääniä, niin kuinka kameran kanssa sitten liikutaan?

Eräältä saksalaiselta kollegaltani sain kuulla, että monien muidenkin ostamissa H3:ssa on aivan sama vika, joten kolina ei ollut vain tämän yksilön vika. Saksan maahantuojan mukaan takuu raukeaa, jos liitoksen liimaa itse. Todennäköisesti tarvittaisiin vain tippa tai kaksi pikaliimaa. Maahantuoja oli kehottanut käyttämään teippiä, jonka voi tarvittaessa poistaa.

Minua ei vaan nyt yhtään kiinnosta ruveta heti korjailemaan suoraan tehtaan paketista otettua uutta laitetta. Mietin asiaa parin yön yli ja päätin palauttaa ostoksen myyjälle, enkä ruvennut takuupelleilyyn. Zuumi lähti tänään maitojunalla reippaasti takaisin Saksaan. Paskan myivät.

paketti.jpg

Minulla ei ole mitään Zoomia vastaan, käytössäni on edelleen Zoomit H2 ja H4n, joita molempia käytän varsin usein. Molemmat ovat toimineet vuosikausia oikein hyvin. H3:n valikkorakenne ja painikkeet ovat hyvin samantapaiset kuin H2:n ja H4n:n, joten H3:n käyttö ei ollut vaikeaa.

Toivottavasti valmistaja tekee myös näille asioille jotain:

  • H3:n mukana tulee vaahtomuovisuoja, joka peittää mikrofonikapselit. Soundfield-tyyppisessä mikrofonissa on neljä eri suuntiin osoittavaa herttakapselia, joten yhdistelmä on erittäin herkkä tuulelle ja ilmavirtauksille mistä tahansa suunnasta. Veikkaan, että röllityyppinen karvatuulisuoja on H3:lle parempi. Tallentimen runko on alttiina kosteudelle ja lumelle, joten meidän oloissamme myös itse tallennin pitäisi suojata jotenkin.
  • Jostain syystä H3:lla ei voi tehdä ID-merkkejä äänityksen aikana ilman, että tallennus pysäytetään Pause-modeen. Juoksevan Mark ID-toiminnon Zoom pystynee lisäämään softapäivityksenä.
  • Äänitetyn tiedoston aikaleima ei ole tallentimen kellon asetetun ajan mukainen, se on kahdeksan tuntia pielessä.

Mistä flyygelit tulevat?

Tiistai 20.11.2018 - Eero Aro

Vuonna 1990 pääsin käymään Steinwayn pianotehtaalla Hampurissa. Tehdaskäynti liittyi AES:n laitenäyttelyyn ja seminaariin.

Kiertokäynnillä kierrettiin sama reitti, jonka tuote kulkee sitä valmistettaessa, sillä erolla, että me kävelimme sen vajaassa tunnissa, mutta pianon rakentamiseen tarvitaan seitsemän vuotta, kun aloitetaan raaka-aineiden saapumisesta tehtaalle.

Aluksi käytiin alueella, jonne puutavara tuodaan ja varastoidaan. Näpsäisin valokuvan pihasta.

Tiikkia.jpg

Se olikin sitten ensimmäinen ja viimeinen kuva, jonka Steinwayn tehtaalla kuvasin, sillä kiertokäynnin vetäjä huomautti kohteliaasti, että kuvaaminen on kielletty ja komensi laittamaan kameran pois.

Kuvassa on Etelä-Amerikasta tuotuja tiikkipuutukkeja. Tukit sahataan lankuiksi, joita kuivataan katoksen alla ensin muutama vuosi ja sen jälkeen lämmitetyissä sisätiloissa useita vuosia lisää. Sitten kelvollisiksi katsotuista lankuista aletaan sahata rakennustyössä käytettäviä osia. Tiikin lisäksi Steinway muistaakseni käytti ainakin vaahteraa ja kuusta. En pidä kuvan julkaisemista suurena rikoksena nyt 28 vuoden jälkeen.

Steinwaylla ei ollut suuria halleja, kaikki tilat olivat suhteellisen pieniä työpajoja. Tila, jossa koottiin flyygelin kielten alla näkyvä puulevy, yksi tärkeimmistä osista, oli kiinnostava. Levy rakennetaan vierekkäin liimatuista rimoista. Rimat valitaan käsityönä niin, että vierekkäisten rimojen syyrakenne ja vuosikasvujen tiheys on mahdollisimman samanlainen. Rimat liimataan kyljittäin yhteen, jolloin muodostuu koko flyygelin pohjan täyttävä levy. Liiman kuivuttua levy höylätään ja hiotaan molemmin puolin tasaiseksi. Levyt varastoidaan kuivaan tilaan varsin pitkäksi ajaksi, saattoi olla vuodeksi. Varastoinnin jälkeen ammattimiehet valitsevat koputtelemalla ja silmämääräisesti osan pohjalevyistä Steinway-flyygelin pohjiksi. Suurin osa levyistä hylätään. Kysyin, mitä makkelitavaralle tapahtuu, meneekö se polttopuuksi. Vastaus kuului; Myymme ne edelleen. Tiedättehän, että on muitakin flyygelivalmistajia kuin Steinway? Mitään nimiä ei kuitenkaan suostuttu sanomaan.

Monen muunkin komponentin kohdalla tapahtui samanlaista valikointia, vain osa jo pitkälle jalostetuista osista eteni kokoonpanolinjalle ja loput hylättiin. Mielenkiintoista on se, että hylättyihinkin kappaleisiin oli tehty siihen mennessä jo paljon työtä ja niitä oli säilytetty ja kuivatettu jopa vuosien ajan.

Näimme myös kuinka flyygelin kaareva kehys rakennetaan useista puukerroksista taivuttamalla ja laminoimalla. Samoin kielten trimmaaminen pienten kiilojen avulla metallisesta rungosta koholle oli erityisen tarkkaa hommaa. Tämä työvaihe vaikuttaa kuulemma ratkaisevasti flyygelin sointiin. Sointi riippuu hyvin paljon siitä henkilöstä, joka sen tekee, sillä työ tehdään korvakuulolta ja käsin. Tämänkin yksityiskohdan takia jokaisella flyygelillä on oma persoonallinen sointinsa.

Ulkopinta lakataan useita kertoja, lakkakerroksia saattoi olla viisi tai seitsemän, en muista kuinka monta. Jokaisen kerroksen jälkeen pinta hiotaan. Lopullinen lakkaus on niin kestävä, että se kestää mm. iskuja ja kosteutta varsin hyvin. Kuulemma ainoa takuuvarma tapa tuhota Steinwayn lakkaus on viedä soitin pakkaseen pitkäksi ajaksi.

Kierroksen päätteeksi käytiin vielä "koeajosalissa", jossa oli paljon valmiita flyygeleitä, ehkä kymmenisen kappaletta. Se oli tila, jossa flyygelin ostaja voi rauhassa soittaa eri yksilöitä ja vertailla niitä. Kuulemma esimerkiksi kaupungit ja konserttisalit lähettävät jonkun asiantuntevan pianistin koeajamaan pianoja, ja hän vaikuttaa suuresti siihen, mikä pianoyksilö lopulta ostetaan.

Keikalta jäi loppujen lopuksi muistoksi tyhjä Steinwayn muovikassi. Yhtään puunpalasta, viritystappia tai höylänlastua en pistänyt taskuuni. Mitään gift-shopia tehtaalla ei silloin ollut.

steinway_kassi.jpg

"I went all the way to Hamburg and all I got was this lousy plastic bag."

Krouvinpuoleiset käyttöliittymät

Tiistai 13.11.2018 - Eero Aro

EMT julkaisi vuonna 1976 erään ensimmäisistä digitaalisista jälkikaiuntalaitteista. EMT:n analogiset kaiuntalaitteet olivat silloin jo tuttuja, peltikaiku EMT 140 oli nimittäin peräisin vuodelta 1957. Peltikaiut olivat suurikokoisia ja niiden laatikot piti sijoittaa erilliseen hiljaiseen huoneeseen, sillä huoneessa liikkuminen ja askeleet sekoittuivat kaiutettavaan ääneen. EMT:n gold foil-tyyppiset peltikaiut olivatkin sitten hieman pienempiä.

Vuonna 1976 elektronisten komponenttien integrointi ei vielä ollut kovin korkealla tasolla, ja EMT 250:n muisti olikin rakennettu erillisistä komponenteista ja mikropiireistä. Laitteessa oli yli 400 mikropiiriä ja 16 kilotavua RAM-muistia. Muisti koostui 80 kappaleesta yhden kilotavun muistipiirejä.

70-luvun mikropiirit tarvitsivat paljon virtaa, joten laitteen virtalähteestä piti tehdä tehokas. Suuri osa tehosta haihtui lämpönä harakoille, joten 250:n pystyseinämät olivat jäähdytysripoja. Kuvassa virtalähde on litteä osa kotelon oikealla puolella, se oli maalattu punaiseksi.

Jälkikaiunnan lisäksi 250:ssä oli myös muita efektejä, viive, phaser, chorus ja kaiku (echo). Pisin mahdollinen jälkikaiunta-aika (reverberation) oli 9 sekuntia.

EMT 250:n myyntihinta oli 20.000 $.

Näin EMT 250:n ensimmäisen kerran AES:n messuilla Eindhovenissa 1983, ja jo silloin se vaikutti minusta huvittavan näköiseltä laitteelta. Siinä oli neljä suurikokoista vipua, joilla kaikuparametreja säädettiin.

EMT250.jpg

Mainoksen pikkukuvassa on EMT 244, jollaista itsekin joskus käytin. Myös 250 saattoi olla Ylessä joskus kokeiltavana, mutta tietääkseni sellaista ei koskaan ostettu.

EMT 250 toi mieleeni Tandbergin kelanauhurit, joissa oli yksiotevipu, jolla käyteltiin toistoa, pikakelauksia molempiin suuntiin ja pysäytystä. Lisäksi sillä pystyi vapauttamaan nauhan vetomekanismin, jotta uusi nauha oli helppo asettaa nauhuriin. Tandberg korvasi tällä yhdellä korennolla Play, Stop, FF ja Rew -painikkeet, jollaiset nauhureissa yleensä oli.

Yksiotevivun hyvä puoli oli se, että laite todella teki sitä, mitä oli tarkoituskin. Kun nauhaa kuunneltiin, niin sitä kuunneltiin. Yksiotevivulla ei voinut laittaa kahta ristiriitaista toimintoa päälle yhtäaikaa, niin kuin joidenkin painikenauhureiden kanssa saattoi käydä. Tosin niissäkin oli yleensä kyllä järjestetty niin, että tietyt painikkeet poissulkivat väärät toiminnot.

Tandbergin nauhureita oli Suomessa paljon, sillä niitä käytettiin kieliopetuksessa käytännöllisesti katsoen kaikissa kouluissa. Oli kokonaisia kielistudioluokkia, joissa jokaisella oppilaalla oli käytössään oma nauhuri. Opettaja pystyi valitsemaan kuulokkeisiinsa yksitellen minkä tahansa opiskelijan äänen ja saattoi keskustella hänen kanssaan ääniteitse.

Minusta Tandbergin yksiotevipu oli jotenkin huvittava. Se toi mieleeni kaivinkoneen käyttövivut.

Tandberg_vipu.jpg

Kuka hullu haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?

Tiistai 6.11.2018 - Eero Aro

Who the hell wants to hear actors talk?

Kerrotaan, että Harry Warner päästi tuon lentävän lauseen suustaan vuonna 1927. Elokuvat olivat siihen saakka olleet mykkiä, vaikka esitykset eivät olleetkaan. Elokuvateatterissa oli yleensä ainakin pianisti tai yhtye, joka soitti kuvaan sopivaa musiikkia.

Harry Warner:

harry-warner.jpg

Lausuma on sittemmin kyseenalaistettu.

Bell Laboratories esitteli vuonna 1920 menetelmän, joka tahdisti filmiprojektorin ja gramofonilevyn keskenään. Sen avulla ääni voitiin yhdistää liikkuvaan kuvaan.

Muutamia vuosia myöhemmin, vuonna 1925, Vitaphone esitteli oman äänielokuvajärjestelmänsä Warner Brothersin johtajille. Harry Warner oli esittelystä innoissaan: "Tuohan on loistavaa, ajatelkaa satoja pienten elokuvateattereiden omistajia, joilla ei ole varaa palkata orkesteria tai edes pianistia näytöksiin! Tuo menetelmähän on hieno juttu!"

Sam Warner huomautti: "Älä unohda, että voit saada myös näyttelijät puhumaan."

"Mitä? Kuka hullu haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?", vastasi Harry. "Musiikki, sehän tässä on juuri se iso plussa!"

Ei ole aivan varmaa, menikö keskustelu juuri noin, sillä kertomus julkaistiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin, ja jo silloin tämä tarina oli siirtynyt suusta suuhun.

Toisaalta, Harry Warner ei ollut ainoa, joka ei heti oivaltanut äänielokuvan ydintä. Myös esimerkiksi ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja D.W.Griffith kirjoitti Collier's Magazinessa vuonna 1924: "Emme halua nyt, emmekä tule koskaan haluamaan ihmisääntä elokuviimme."

Vuonna 1929 äänielokuva oli kehittynyt edelleen, ja alkoi olla käyttökelpoinen väline. Harry Warner ei vielä silloinkaan ollut vakuuttunut äänen hyödyllisyydestä: "Sam, en ole niin tyhmä, että alkaisin tehdä äänielokuvia. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tehdä niitä, ja ovat epäonnistuneet. Meidän on parasta käyttää tätä ominaisuutta omiin tarpeisiimme. Käytetään sitä elokuvien musiikkisäestykseen."

Tämä juttu, ja lisää Harry Warnerin kaukokatseisia ajatuksia löytyy täältä.

Alatippa

Tiistai 30.10.2018 - Eero Aro

Lapsuudessani 1950 ja 60-luvuilla radiosta ei kovin paljon lastenmusiikkia kuulunut. Sitä soi kyllä erityisissä Lastenradion ohjelmissa, mutta muuten aika vähän. Ehkä jossain Lauantain toivottujen loppupäässä saattoi olla joku lastenlaulu niiden vähäisien iskelmien seassa.

50-luvun lastenlauluja tekivät aikuiset lapsille. He tekivät niitä sillä tavalla kuin aikuisten mielestä silloin piti tehdä. Sanoissa oli satumaailmaa, traagisia tapahtumia, melankoliaa tai jotain opettavaista. Lastenmusiikki oli samalla tavalla lapsille tehtyä pienten aikuisten musiikkia, kuin 50-luvun lastenvaatteet olivat pienikokoisia aikuisten vaatteita, samanmuotoisia ja samasta materiaalista. Lastenmuotia ei vielä ollut olemassakaan, se keksittiin joskus myöhemmin.

Koska tuon ajan lastenlaulut olivat aikuisten sanoittamia, niiden kieli oli suurelta osin lapselle käsittämätöntä. Seassa oli paljon vieraita sanoja ja vanhanaikaista runokieltä. Ainakaan minä en osannut kysyä äidiltä tai isältä, mitä jotkut laulujen sanat tarkoittivat, mutta ei se tuntunut haittaavan. Ja tolkullisemmat tarinat olivat kyllä ihan ymmärrettäviä. Esimerkiksi "Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja" oli selväpäistä realistista kerrontaa. Tosin laulun "nuottakota rannassa" oli vähän hämärä juttu, kun liitin "kodan" jotenkin lappalaisiin.

Vasta aikuisena tajusin, mitä joidenkin laulujen sanat oikeastaan tarkoittivat. Pienenä olin hoilannut lauluja ymmärtämättä, mitä niissä sanottiin. Se oli eräänlaista Villejä Rubiineja -meininkiä, eli väärin kuultuja ja väärin ymmärrettyjä sanoja.

Yksi laulu, jota muistan pienenä pohtineeni, oli Ragni Malmstenin laulama Kissimirri. Laulu alkaa näin:

Kissimirri, kissimirri koreana käyt
Alatipa arkenakin hienona näyt

Voit kuunnella laulun Youtubesta.

Minä kuulin sanat näin:

Kissimirri, kissimirri koreana käyt
Alatippa arkenakin hienona näyt

Muistan miettineeni kovasti, mikä ihme on Alatippa. Ja jos on Alatippa, niin mikä on Ylätippa. Jotenkin Ylätippa saattoi ehkä liittyä kylmällä talvikelillä nenän päässä olevaan tippaan.

Mutta Alatippa...

Hertsikan meluaidat

Tiistai 23.10.2018 - Eero Aro

Kyllä ei tarvita yliopistotasoisia akustiikan opintoja, että näkee ilman suurempaa miettimistä, että Helsingin Herttoniemeen rakennettu uusi meluaita on älytön ratkaisu. Ihan maalaisjärjelläkin tuon luulisi ymmärtävän.

Aiheesta kirjoitti mm. Helsingin Sanomat 13.8.

Herttoniemen asuinalue rajoittuu Itäväylään, joka on nelikaistainen ajotie. Itäväylän ja asuinalueen väliin rakennettiin 1980-luvun alussa metrorata, jonka kiskomelua vaimentamaan pystytettiin betoninen meluaita. Aitaa hallinnoi Helsingin Kaupungin Liikennelaitos, eli HKL.

Tänä vuonna Itäväylällä on tehty suuria muutostöitä, rakennettiin ramppeja ja siltoja, joka ei varmaankaan ollut halpaa. Ajoradan pintaa korotettiin. Autoliikenteen aiheuttamaa melua vaimentamaan rakennettiin pellistä ja muovista tehty uusi meluaita, jota hallinnoi Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimiala, siis eri instanssi kuin metroaluetta.

Uusi aita aiheutti valitettavasti sen, että nyt metrojunan melu heijastuu uudesta peltiseinästä asuntoalueen suuntaan, jota ei aikaisemmin tapahtunut. Ennen uutta aitaa metromelu suuntautui pääasiassa Itäväylälle päin, tien toisella puolella on teollisuusalue, jossa ei ole asutusta. Roihuvuoreen on jonkin verran matkaa.

Tuon Hesarin jutun mukaan ”Uuden automelua torjumaan rakennetun meluaidan myötä syntyneet meluongelmat tulivat HKL:lle yllätyksenä”.

Äänitarkkailijan koulutukseen sisältyvän parin viikon akustiikan peruskurssin perusteella olisin voinut kertoa, mitä metroradan taakse pystytetty korkea heijastin saa aikaan. Minäpä piirrän:

Herttoniemen_meluaita.jpg

Muistuuko mieleen, mitä fysiikan kirjassa kerrottiin valon heijastumisesta? "Valonsäteen lähtökulma on sama kuin tulokulma". No - myös ääni on värähtelyä, ja se heijastuu samalla tavalla kuin valo.

Meluaidat vaimentavat parhaiten korkeita ääniä. Jotta aita vaimentaisi matalia ääniä, sen tulee olla massiivinen, siis esimerkiksi maavalli tai betonia tai kiveä, sillä ääni "kiertää" myös hieman esteen taakse ns. diffraktion vuoksi. Mitä matalampi ääni, sitä helpommin se kaartuu, mitä korkeampi ääni, sitä suoraviivaisemmin se etenee.

Seinä voi olla myös massiivista puuta, Tuusulantien varrella Torpparinmäen kohdalla on esimerkiksi paksuista puupölkyistä tehtyä meluseinää. Itäväylän uusi meluaita on rakennettu peltikoteloelementeistä, yläosassa on muovilevyjä. Suhteellisen pienimassainen peltilevy toimii pikemmin heijastimena kuin vaimentimena.

Häiritsevimmäksi liikennemeluksi koetaan yleensä autojen rengasmelu tai kiskojen kirskuminen tai vinkuna. Kuitenkin myös matalataajuinen melu aiheuttaa tutkimusten mukaan terveydellisiä haittoja, etenkin pitkällä aikajänteellä.

Metron alkuperäisen betonisen meluaidan korotus on hyväksytty HKL:n investointibudjetissa viime vuonna. Korotus tullaan rakentamaan vuonna 2019.

Koko homma vaikuttaa aivan uskomattomalta hölmöilyltä.

  • Pointti yksi. Toimijoiden yhteistyön puute. Eikö suunnittelu- ja rakennustöitä koordinoitu?
  • Pointti kaksi. Todellisuudessa uutta peltistä meluaitaa ei olisi tarvittu ollenkaan. Jos vain alkuperäistä metron meluaitaa olisi korotettu, niin sekä kisko- että autoliikenteen aiheuttama melu olisi vaimentunut asuinalueella ja olisi lyöty kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Hurinan kääntöpuoli

Tiistai 16.10.2018 - Eero Aro

Kärinän huuntopuoli

Vielä hurinasta. Äänitteen hurina ei nimittäin ole pelkästään haitallinen asia, vaan siitä on myös hyötyä, vaikka häiriöääni sitten restauroidessa poistettaisiinkin.

Suomen sähkönjakeluverkon nimellistaajuus on 50 Hz. Tämä tarkoittaa, että verkkotaajuus ei ole koko ajan tarkalleen 50 hertsiä, vaan taajuus vaihtelee hieman vuorokauden kuluessa, kuitenkin yleensä alle hertsin verran. 24 tunnin kuluttua taajuusmuutokset on kuitenkin aina tasattu, jonka ansiosta vuorokauden keskimääräinen verkkotaajuus on 50 Hz.

Vielä 1990-luvulla oli käytössä esimerkiksi herätyskelloja, jotka tahdistuivat verkkotaajuuteen, ja pysyivät sen perusteella ajassa.

Kun vanhan äänitteen verkkotaajuutta tutkitaan spektrianalysaattorilla tai editointiohjelman spektrogrammista, niin vain harvoin sen hurinataajuus on tarkalleen 50 Hz. Esimerkiksi viime postaukseni hurinan tarkka taajuus onkin 50,47 Hz.

50_47Hz.jpg

Hurinan avulla voidaan päätellä ainakin suuntaa antavasti, mikä äänitteen alkuperäinen nauhanopeus on ollut. Kun esimerkiksi tuo 50,47 hertsin hurinainen äänite säädetään hieman (= 0,94%) hitaammaksi, niin hurina asettuu 50 Hz:n kohdalle.

Jaa että miksi 0,94% ? Tällä perusteella: 50,47 Hz:n ensimmäinen harmoninen kerrannaistaajuus, eli 2 x perustaajuus (kuvaajassa tuo seuraava korkea piikki) on 100,94 Hz. Kun äänitteen nopeutta pienennetään 0,94%, niin kerrannaistaajuus asettuu 100 Hz:n kohdalle. Digitaalisesti "nopeutta pienennetään" niin, että äänenkorkeutta (pitch) lasketaan, ja äänitteen kestoa pidennetään, mielellään yhtenä toimenpiteenä.

Nopeussäädön jälkeen henkilöiden puhe toistuu oikealla nopeudella ja luonnollisella korkeudella, se ei kuulosta Mikki-Hiireltä eikä Darth Vaderilta. Musiikki soi oikeassa vireessä ja oikeassa sävellajissa. Musiikkiäänitteiden nopeudenkorjaus saadaan tosin tarkimmin tehdyksi nuottien avulla, mutta hurinataajuus antaa jo hyvää vinkkiä siitä, mihin suuntaan nopeus on pielessä.

Audioforensiikassa verkkotaajuutta käytetään myös äänitteen äänitysajankohdan määrittämiseen. Puhelinvastaajaan tallentuneessa äänitteessä on lähes aina jälkiä verkkohurinasta. Vaikka se ei olisi korvin helposti kuultavissa, niin spektrianalysaattori sen kyllä näyttää. Jos taajuus voidaan selvittää, niin sitä voidaan verrata sähköverkon taajuusvaihteluihin. Näin voidaan määritellä äänitteessä olevan hurinan perusteella puhelun kellonaika hyvinkin tarkasti, tai ainakin se pystytään rajaamaan tiettyihin ajanjaksoihin. Äänitteessä on eräänlainen "aikaleima".

Esimerkiksi Saksan sähköverkon taajuus on koko ajan nähtävissä netissä:

http://www.netzfrequenz.info/verlauf-3-minuten

Tätä kirjoittaessani se näyttää olevan 50,025 Hz, eli hiuksenhienosti nopsanpuoleinen. Mutta ei hätää, jakeluverkon operaattori hidastaa taajuutta kuluvan vuorokauden sisällä niin, että taajuus on keskimäärin 50 Hz.

Hyvin hurisee

Tiistai 9.10.2018 - Eero Aro

Käytännöllisesti katsoen aina kun restauroin vanhoja äänitteitä, vaimennan niistä hurinaa. Hurina on 50 hertsin verkkohurinaa, joka on peräisin sähkönsiirtoverkosta. Suomen sähköverkon nimellistaajuus on 50 hertsiä, niinkuin muuallakin Euroopassa. Esimerkiksi USA:ssa taajuus on 60 Hz.

Lähes kaikista radioista, nauhureista ja levysoittimista, jotka saivat sähkönsä töpselistä, kuului aikoinaan enemmän tai vähemmän hurinaa. Ennen Hi-Fi -aikoja pientä hurinaa ei pidetty oikein minään, oli ihan normaalia, että putkiradio alkoi hurista, kun se laitettiin päälle. Paristokäyttöiset laitteet taas, esimerkiksi kasettinauhurit, eivät tallentaneet hurinaa juuri ollenkaan. Mutta esimerkiksi mikrofonin viallinen johto saattoi aiheuttaa hurinaa.

Hurinahäiriö ei ole kovin vaikea poistettava, sillä sen taajuus on yleensä sama koko tallenteen keston ajan. Hurina vaimennetaan mahdollisimman kapealla kaistanpoistosuodattimella, joka säädetään äänitteen hurinan taajuudelle. Olennaista on huolehtia, että itse äänitteen bassoäänet eivät vaimene.

Tavallisin magnetofoninauhalla oleva hurina kuulostaa ja näyttää seuraavalta. Tässä esimerkkiäänessä on voimakas 50 hertsin perustaajuus ja sen lisäksi 150 ja 250 Hz harmoniset taajuudet. Myös muita korkeampia hurinataajuuden kerrannaisia on mukana, kuten tässäkin, mutta ne eivät yleensä ole häiritseviä. Tässä on spektrianalysaattorin kuva äänitteestä:

tavanomainen_hurina_spektri.jpg

Seuraavassa kuvassa on saman äänitteen spektrogrammi. Alalaidan oranssit voimakkaat vaakaviivat osoittavat hurinakomponentit:

tavanomainen_hurina_spektrogrammi.png

Tästä linkistä voit kuunnella itse äänitteen, sen kesto on viisi sekuntia.

Tallenteessa on harvoin vain pelkkä 50 hertsin perustaajuus. Lähes aina mukana on myös perustaajuuden kerrannaistaajuuksia, sekä harmonisia, että epäharmonisia. Vaimennettavaa löytyy myös 100, 150, 200, 250, 300, 400, 500 jne hertsin taajuuksilta, joskus kilohertseille saakka.

Vanhan ajan putkilaitteet hurisivat vain suhteellisen matalilla taajuuksilla, mutta nykyajan ns. hakkurivirtalähteet ne vasta pörräävät! Hakkurivirtalähteen paras tunnusmerkki on se, että se on pieni ja kevyt, sillä sen sisällä ei ole muuntajaa, jossa olisi rautasydän.

Taannoin sain siivottavakseni videoäänen, jossa hakkurivirtalähteen synnyttämät  häiriötaajuudet ylsivät jopa 25 kilohertsiin saakka, siis pitkästi yli ihmisen kuuloalueen. Vaimentelin hurinakomponentteja 18 kilohertsin paikkeille saakka, jonka jälkeen leikkasin kaikki sitä suuremmat taajuudet yhtä kaikki pois, kun en enää itsekään kuullut niin korkeita taajuuksia.

Tallenne oli bändihaastattelu, jonka kuvaaja oli joutunut tekemään olemattomalla varoitusajalla, eikä hän ehtinyt tarkistaa laitteitaan. Itse hakkurivirtalähde ei nähtävästi ollut viallinen, mutta kaluston eri osien maadoitukset, tai niiden puuttuminen aiheuttivat videon ääneen pahan häiriön. Haastateltavat matkustivat saman tien muille maille, joten haastattelua ei ollut mitenkään mahdollista uusia. Tässä on tämän äänitteen taajuusspektri, jokainen piikki on oma hurinakomponenttinsa.

laajakaistainen_hurina_spektri.jpg

Ja tässä spektrogrammi, se on vähän niin kuin nuottiviivasto toisensa päällä:

laajakaistainen_hurina_spektrogrammi.png

Tässä on viiden sekunnin ääninäyte tuosta laajakaistaisesta hurinasta.

Äänikirjeitä

Tiistai 2.10.2018 - Eero Aro

Viime maaliskuussa kirjoitin 1930-luvun pikaäänilevyistä, jotka toimivat mm. äänikirjeinä kotiin.

https://www.tonfiks.fi/blogi/2018/03/20/23613

Olen vuosien kuluessa digitoinut monia muitakin äänitteitä, jotka on lähetetty esimerkiksi Englannista tai Amerikasta Suomeen. Siirtolaiset ja merimiehet ovat laulaneet ja puhuneet terveisensä levylle. Kauas kotimaahan jääneet sukulaiset saivat näin kuulla läheistensä  äänen. Lisäksi me nykyisin elossa olevat ihmiset voimme kuulla aiemmin eläneen henkilön puhuvan, joka täydentää henkilön persoonaa. Ääni menee suoraan kuulijan tunteisiin paljon vahvemmin kuin kirjoitettu kirje tai kortti.

1930- ja 40-luvuilla äänikirjeet olivat pikaäänilevyjä, kun muita tallenteita ei ollut olemassa. Fonografilieriöt olivat jo vähän mennyttä aikaa, vaikka totta puhuen juuri äänikirjeet olivat Thomas Edisonin mielessä fonografia suunnitellessa. Hän ajatteli, että kun perheet hajosivat lasten muuttaessa kauas eri paikkakunnalle, lapset ja lapsenlapset saisivat "keskustella" äänitteiden avulla isovanhempien kanssa. Kannattaa muistaa, että puhelin ja fonografi "keksittiin" lähes samanaikaisesti: 1876 ja 1877.

USA:ssa oli myytävänä myös kotikäyttöön tarkoitettuja äänentallentimia, joissa oli radio, levysoitin ja levykaiverrin. Omille levyille saattoi äänittää sekä mikrofonista että laitteen radiosta! Esimerkiksi tällainen Wilcox-Gay Corporationin laite oli aika edistyksellinen:

https://www.radiomuseum.org/r/wilcox_gay_6b30.html

Kun kotikelanauhurit yleistyivät 1950-luvulta lähtien, niin pienet kolmen tuuman ääninauhakelat toimivat äänikirjeinä. Ja kun kasettinauhat tulivat markkinoille, ne olivat vielä helppokäyttöisempiä, sillä vastaanottajan ei tarvinnut miettiä nauhanopeuksia ja nauhurin raitajärjestystä.

Vastaanottaja saattoi myös nauhan kuunneltuaan äänittää sille oman tervehdyksensä ja lähettää nauhan takaisin.

Philips_aanikirje.jpg

Meriturva

Tiistai 25.9.2018 - Eero Aro

Kuunnelmantekijänä pääsin aikoinaan monenlaisiin paikkoihin, joihin en varmaan muuten olisi kovin helposti päässyt. Yksi erikoisimpia ja mielenkiintoisimpia vierailukohteita oli Merenkulun turvallisuuskoulutuskeskus Lohjalla. Siellä koulutetaan esimerkiksi öljynporaus- ja autolauttojen työskentelijöitä selviytymään hätätapauksissa ja harjoitellaan mm. mereen uponneesta helikopterista pelastautumista.

Merikapteeni Juha Lehtonen kirjoitti Atlantic Unicorn -romaaniinsa perustuvan kuunnelman, jonka Radioteatteri esitti vuonna 2005. Olin kuunnelman tuottaja. Kuunnelma perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu öljynporauslautalle Etelä-Amerikan rannikon edustalle. Kuunnelman ohjasi Sami Kuusela ja sen äänisuunnittelija oli Ari Mursula.

Kävimme Lohjalla ennakkotutkimusmatkalla selvittämässä, olisiko mahdollista ja mahdollisesti hyödyllistä äänittää osa kuunnelman kohtauksista Meriturvan harjoitusaltaassa, jossa voidaan luoda myrskyävän meren realistiset olosuhteet. Emme olleet etukäteen varmoja, kuinka äänittäminen onnistuu, kun tuollaisessa laitoksessa kaikenlaiset koneet aiheuttavat kovaa meteliä. Saisiko näyttelijöiden ääntä siellä tallennetuksi? Vierailu järjestyi Juha Lehtosen suhteilla.

Meriturva1.jpg

Paikka oli mielenkiintoinen, en ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan. 27 x 43 metrin kokoisessa altaassa voidaan harjoitella monenlaisia pelastautumisia. Allas on neljä metriä syvä ja aalto- ja tuulikoneilla altaaseen saadaan syntymään hyvin todentuntuinen myrskytunnelma.

Meriturva2.jpg

Työryhmä kyllä kävi sittemmin tekemässä joitakin kohtauksia Lohjalla näyttelijöiden kanssa. Itse en ollut mukana sillä keikalla, Ari hoiti äänitykset. Kuulemma äänen tallentaminen ei ollut aivan helppoa, sillä tuulikoneet pitävät kovaa ääntä, joka ei avomerellä tapahtuvaan kuunnelmaan sovi. Lisäksi Arilla oli vaikeuksia saada mikrofonit tarpeeksi lähelle näyttelijöitä, jotka olivat vedessä tyrskyjen seassa. Näyttelijöiden kasvot painuivat välillä veteen ja heidän oli vaikea puhua ylöspäin mikrofonia kohti. En ole varma, käytettiinkö valmiissa ohjelmassa juuri ollenkaan Meriturvan altaassa äänitettyä ääntä. Näin kuunnelmassa monesti käy, studiossa äänitetty ja jälkeenpäin miksaamalla tehty illuusio saadaan toimimaan paremmin kuin realistinen äänitys.

Meriturvan sivuilla on kuvia:

http://www.meriturva.fi/fi/tietoa-meriturvasta/meriturva-ennen-ja-nyt

Zoom H3-VR Ambisonics-tallennin

Tiistai 18.9.2018 - Eero Aro

Kahdenkymmenen viiden vuoden odotukseni on palkittu. Zoom julkaisee uuden SD-korttitallentimen, jossa on kolmiulotteinen Ambisonics-mikrofoni.

https://www.zoom-na.com/products/field-video-recording/field-recording/zoom-h3-vr-handy-recorder

Aloitin Ambisonicsin kanssa puuhamisen 1990-luvun alussa ja sain silloisen työnantajani, Yleisradion suostutelluksi hankkimaan tarvittavia välineitä, Soundfield-mikrofonin, Ambisonicskooderin ja -dekooderin. Laitteet olivat niin kalliita, että sain vakuutella todella pitkään esimiehiäni siitä, että ne ovat tarpeellisia. Yhden Soundfieldin hinnalla sai nimittäin siihen aikaan neljä tai viisi laadukasta studiomikrofonia, ja halusin vielä mikrofonin lisäksi muita laitteita.

Äänitin Ambisonicsia sekä studiossa, että raahasin Ambisonics-settiä metsiin ja rannoille ja äänitin luontoääniä surroundina. Koska laitteet toimivat verkkosähköllä, niin skutsiin piti roudata myös ylimääräinen auton akku ja isokokoinen invertteri-jännitteenmuunnin. Se oli melkoista pulaamista.

En vielä tiedä, onko tämä uusi Zoom H3-VR siihen verrattuna taivaan lahja, mutta jos laite sopii anorakin taskuun ja painaa 300 grammaa, se on ainakin jotain muuta kuin nokkakärrillinen metsäpoluilla roudattavaa kamaa.

Itselleni en ole koskaan myöskään pystynyt ostamaan omaa soundfield-tyyppistä mikrofonia, sillä joko niiden hinnat ovat olleet tähtitieteellisiä, tai niiden käyttämiseen on tarvittu korkeampaa tietokone- ja ohjelmointitaitoa. H3-VR:n hinta tullee asettumaan noin 350 dollariin, joka kuulostaa kohtuulliselta. Laite on siis 3D-mikrofoni ja SD-korttitallennin, joka sisältää stereofonisen kuunteluprosessoinnin ja muuta tarvittavaa.

Ryhdyn kirjoittamaan kirjettä Joulupukille.

H3-VR_HeroImage2_0.png.jpg

Aurinko metelöi

Tiistai 11.9.2018 - Eero Aro

NASA julkaisi jokin aika sitten äänitallenteen, joka havainnollistaa auringon sisäistä aaltoliikettä äänen avulla:

https://www.hs.fi/tiede/art-2000005769734.html

Kyse ei kuitenkaan ole äänestä, joka raikuisi avaruudessa auringon lähettämänä, vaan sähkömagneettisesta värähtelystä, jota voidaan vastaanottaa, mitata ja tallentaa. Värähtely on muutettu kuuluviksi ääniaalloiksi. Hesarin jutun keskustelussa nimimerkki Coldfact kiteyttää toteutuksen hyvin:

"Auringon ainevirtaukset aiheuttavat magneettikenttiä, jotka aaltoilevat ainevirtausten muutosten mukaan. Magneettikenttien muutoksia, värähtelyä, voidaan mitata. Tässä on luotu äänimaailma, joka vastaa tuon värähtelyn jotain suhteellista taajuutta."

Myös Space Audio-sivulla on samantyyppisiä ääniä, jotka ovat peräisin enemmän tai vähemmän kaukaa avaruudesta. Eivät nämäkään "äänet" ääninä ole maahan saapuneet, vaan radiomagneettisena säteilynä, joka on muutettu korvin kuultavaksi ääneksi. Sitä paitsi avaruudessa vallitsee tyhjiö, jossa ääniaallot eivät etene. Ääniaallot tarvitsevat väliaineen.

http://www-pw.physics.uiowa.edu/space-audio/

Tässä toinen hauska sivu "avaruusäänistä". Esimerkiksi pulsarit kuulostavat hauskoilta. Java päälle, klikkaa kuvia. Sivuilta löytyy myös taiteellisia näkemyksiä avaruuden äänistä.

http://spacesounds.com/navigator/navigator.html

Murken paternoster

Tiistai 4.9.2018 - Eero Aro

Jo kauan ennen kuin tiesin, että minusta tulee äänitarkkailija, luin Heinrich Böllin novellin Tohtori Murken kootut tauot. Tohtori Murke on radion tuottaja, joka keräilee pieneen metallirasiaansa nauhanpätkiä. Ne sisältävät hiljaisuutta. Kun hän editoi ohjelmia, niin osassa pois leikatuista nauhan paloista ei ole puhetta tai muuta ääntä. Murke ottaa tällaiset pätkät talteen ja liimaa ne peräkkäin.

Pätkillä on Murkelle erityinen merkitys. Ne sisältävät "koettua hiljaisuutta". Kun nauha on äänitetty, studiossa on ollut joku. Nauha ei ole pelkkää äänittämätöntä, tyhjää nauhaa. Koettu hiljaisuus on erilaista kuin tyhjän studion äänittäminen.

Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä. Hiljaisuudessakin kuuluu pieniä ääniä.

Murke.jpg

Neljän ja puolen sekunnin kauhu

Minulla oli kerran mahdollisuus olla mukana Prix Europa-ohjelmakilpailussa. Äänittämäni kuunnelma Lentokaloja taivaalla oli yhtenä Ylen ehdokasohjelmana. Kilpailu pidettiin Berliinissä Sender Freies Berlin -radiotalossa, jossa SFB on toiminut varmaankin vuosisadan. Nykyisin talossa toimivan radioyhtiön nimi on RBB, tai oikeastaan rbb.

En tiedä, sijoittiko Heinrich Böll Tohtori Murken tarinan SFB:hen, mutta ainakin talossa on samanlainen paternoster-hissi, jollaisen Böll kuvaa novellissaan. Tohtori Murkella oli tapana kokea joka aamu neljän ja puolen sekunnin kauhunhetki, jonka hän sai ajamalla paternoster-hissillä yläkautta ympäri.

SFB:n paternoster-hississä oli kieltotaulu, jossa kiellettiin EHDOTTOMASTI jäämään hissiin sen kiertäessä ylä- ja alakautta takaisin reitille. No - tietysti minun piti kokeilla, miltä neljän ja puolen sekunnin kauhu tuntui. Ei paljon miltään. On sitä hurjemmissakin oltu. Kuulemma en ollut ainoa, joka halusi kokeilla 4,5 sekunnin kauhua.

https://www.rbb24.de/panorama/beitrag/2016/01/85-jahre-haus-des-rundfunks.html

SFB-talon paternoster ei ole enää käytössä:

https://ludwigschroll.wordpress.com/2016/05/

Suomessa kadunmies ei pääse ajelemaan paternosterilla. Yksi on eduskuntatalossa ja toinen Nordean pääkonttorissa.

EDIT 10.9. Ups, minua korjattiin. Nordean, siis alun perin Pohjoismaisen Yhdyspankin talossa on ollut kaksi paternosteria.

Suoran lähetyksen tekstitys

Tiistai 28.8.2018 - Eero Aro

Sattuipa silmääni jo hieman vanhahko Ilta-Sanomien juttu suomen murteista.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005649399.html

Juttuun liittyvässä keskustelussa eräs kommentoija kirjoittaa: "Huippuesimerkki on eräs ravistudion kommentaattori, jonka puhe pitäisi tekstittää (mahdotonta tietenkin suorissa lähetyksissä), mutta ei edes huulilta luettuna onnistu puolenkaan sanoman ymmärtäminen."

Kommentaattoreiden puheen epäselvyydestä olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta suoran tv-lähetyksen tekstittäminen ei suinkaan ole mahdotonta.

Niin tehdään ainakin Englannissa, esimerkiksi ITV ja Sky News tekstittävät satelliittilähetyksissään lähes kaiken sisältönsä. Tekstitys toimii puheentunnistuksen avulla. Puhe muunnetaan kirjoitetuksi tekstiksi, joka ilmestyy ruutuun noin 5-15 sekunnin viiveellä.

Skynews_livetekstitys.jpg

Tässä Sky Newsin ruutukaappauksessa siis teksti: "England is placed. I don't know if you have seen the Sun Front Page." on puheentunnistuksen tuottamaa tekstitystä. Eri värit, keltainen ja valkoinen tarkoittavat eri henkilöiden puhetta.

Sky News

Tällainen sovellutus toimii luonnollisesti ensimmäisenä englanninkielellä, koska englantia puhutaan maailmassa niin paljon. Valtakieleen on kannattavaa kehittää sovellutuksia.

Aluksi puheentunnistukseen perustuva tekstitys toteutettiin niin, että ohjelmaa lähettävän tai välittävän tv-yhtiön studiossa joku henkilö kuunteli kuulokkeet päässä, mitä ohjelmassa puhuttiin ja hän puhui kaiken kaiken kuulemansa uudelleen ääneen. Tämän ansiosta puheentunnistusohjelma toimi suhteellisen luotettavasti, kun sen piti tunnistaa vain yhden henkilön puhetta. Ohjelma voitiin säätää juuri sille puhujalle.

Digitaalinen TV ei muutenkaan ole sitä mitä luulisi. Kuva ja ääni tulee televisiostasi nimittäin aina vähän viivästettynä, se ei ole reaaliaikaista. Osa viiveestä johtuu yksinkertaisesti tiedonsiirron digitaalisuudesta, mutta yksi syy viivästää signaalia on antaa puheentunnistukselle aikaa prosessoida data ja tuottaa kirjoitettu teksti ruudulle.

Eikä tässä kaikki. Koska puhe on jo muunnettu tekstiksi, ei ole ollenkaan mahdotonta antaa koneen kääntää se jollekin tai joillekin muillekin kielille. Katsoja voi sitten valita vastaanottolaitteestaan, minkä kielistä tekstitystä haluaa seurata.

Apollo 11 äänitteet

Tiistai 21.8.2018 - Eero Aro

Apollo 11 -kuulennon radioliikenne on nyt digitoitu ja julkaistu Nasan sivulla:

https://app.exploreapollo.org/moments/moment/11

Nauhoitteet digitoitiin alkuperäisellä moniraitanauhurilla, joita vain yksi ainoa oli enää olemassa. Täällä kerrotaan tarkemmin:

https://www.nasa.gov/feature/nasa-university-of-texas-at-dallas-reveal-apollo-11-behind-the-scenes-audio

Houstonin ja avaruusalusten välinen ääniyhteys oli digitaalinen ja bittisyvyys oli vain kahdeksan bittiä. Puheäänelle se kuitenkin oli riittävä.

Harmin paikka oli se, että kun Neil Armstrong lausui ensimmäiset sanat kuussa, niin kaikki muut hänen sanansa tulivat puhtaina perille, mutta aivan lopussa; "for mankind"-sanojen kohdalla räsähti pahasti joku häiriö.

https://app.exploreapollo.org/stories/story/2/moment/6

Jaa että missäkö olin kun Armstrong astui kuun kamaralle? Nähtävästi nukkumassa, Suomessa oli silloin yö. EVVK. Vuonna 1969 ei vielä tarvinnut elää reaaliaikaisessa mediamaailmassa. Ehtihän nuo uutiset sitten myöhemminkin kuulla ja nähdä.

Ääni jää soimaan OSA II

Tiistai 14.8.2018 - Eero Aro

1982 esitelty Quantec Room Simulator oli ensimmäinen jälkikaiuntalaite, jossa oli Freeze-toiminto. On hieman vaikeaa kuvitella, millaista käyttöä suunnittelijat olivat toiminnolle oikein kuvitelleet, sitä ei nimittäin kovin paljon ollut. Ambientteja loputtoman pitkiä sointuja sillä kyllä sai aikaan.

QRS.jpg

Muiden viivelaitteiden Freeze-toiminto oli tuttu. Niissä viivemuistin pituinen "lenkki" luuppasi loputtomiin. Quantecin Freeze oli toisenlainen. Se sämpläsi sisään syötetyn äänen taajuusinformaation ja jätti aikaulottuvuuden huomiotta. Se ei siis ollut aikaluuppi. Quantecin Freezeen syötetty taajuussisältö jäi soimaan loputtomiin, tai ainakin niin kauan kuin laitteessa oli sähköt päällä.

"Jäädytettyyn" ääneen oli mahdollista lisätä uusia ääniä ENT-painiketta (Enter) painamalla.

Quantecin Freezellä oli joskus hauska leikkiä vähän aikaa, mutta radio-ohjelmien teossa sillä ei juuri ollut käyttöä. Vain yhden ainoan kerran pääsin käyttämään äänen "jäädytystä" När göken gol vid Seine -kuunnelmassa. Siinä on unenomainen pastoraalikohtaus, jossa skoolataan shampanjalaseja. Syötin lasien kilauksen Quantecin Freezeen, joka jäi soimaan kirkkaana pitkänä äänenä, joka sekoittui kohtauksessa kilahtelevien lampaiden kellojen ääniin. Kun laseja kilautettiin toisenkin kerran, lisäsin senkin samaan pitkänä soivaan taustaääneen. Tämä lasien kilauksista muodostunut huntu soi koko moniminuuttisen kohtauksen loppuun saakka. Tavallaan tein siis uskomattoman pitkän jälkikaiunnan vain niille äänille. Valitettavasti en löytänyt mistään kuunnelman kopiota, jotta olisin voinut laittaa tähän ääninäytteen.

Quantec oli äänenlaadultaan erinomainen laite, vaikka erityisen korkeita ääniä kaiunta ei sisältänyt. Käytettävät parametrit olivat muista laitteista poikkeavia, ne perustuivat simuloidun akustisen tilan parametreihin, tilavuuteen (kuutiometreinä), jälkikaiunta-aikaan, ensimmäiseen heijastukseen ja matalien kaiunnan kertoimeen.

Laitteen toinen sukupolvi QRS/XL olikin sitten vähän hankalampi käyteltävä, kun valmistaja vähensi säätimiä ja otti käyttöön pienikokoisen nestekidenäytön. En ollut ainoa, joka piti alkuperäisestä QRS:stä enemmän.

Ääni jää soimaan OSA I

Tiistai 7.8.2018 - Eero Aro

Ääni jää soimaan OSA I

Jo kauan sitten olin oivaltavinani, että äänitarkkailija oikeastaan käyttelee aina "aikakonetta" työtä tehdessään. Äänitarkkailija manipuloi ääntä ajassa. Se, kuinka paljon ajassa siirrytään tai aikaa siirretään, vaihtelee. Skaala vaihtelee muutamista millisekunneista vuosiin.

Jo pelkkä äänittäminen on ajansiirtoa, sillä tehty äänite kuunnellaan vasta lyhyemmän tai pitemmän ajan päästä. Mutta myös monet ääniefektit ovat ajan manipulointia. EQ, jälkikaiunta, viiveet, flangeri, phaser ja lähes kaikki muutkin efektit perustuvat äänen viivästämiseen, poikkeuksena ovat vaihelineaariset suotimet.

Ääni tapahtuu ajassa ja äänen kuulemiseen tarvitaan aikaa. Jos ääni soi vain mitättömän lyhyen ajan, niin äänivärähtelyä ei ehdi tapahtua. Ihminen ei havaitse äärimmäisen lyhyttä ääntä. Lisäksi, mitä matalammasta äänestä on kysymys, sitä pitempi aika tarvitaan siihen, että ääni havaitaan, koska pienillä taajuuksilla äänivärähtelyn aallonpituus on pitkä.

Yksi vekkuleimmista äänen käsittelytavoista on äänen keston lyhentäminen tai pidentäminen ilman, että äänen korkeus muuttuu. Muutetaan ajan funktiota, mutta ei muuteta värähtelyn äänenkorkeutta. Tällainen muokkaus tuli oikeastaan kunnolla mahdolliseksi vasta digitaaliäänen myötä. Digitaalinen aikakompressio perustuu signaalin uudelleennäytteistämiseen.

Mutta kuitenkin jo analogikaudella oli olemassa mekaanisia välineitä äänitteen aikakompressointia varten. Eltro Tempophon oli yksi sellainen. Se perustui pyörivään äänipäärumpuun.

Eltro_Tempophon.jpg

Seuraavat esimerkit olen tehnyt tietokoneessa pyörivällä ilmaisohjelmalla, jonka nimi on Paul's Extreme Sound Stretch.

Lähtökohta on 15 sekunnin pituinen pätkä posetiivin soittoa.

Venytin äänitteen pituuden kymmenkertaiseksi. Ääni on siis muuten aivan sama kuin edellä, mutta se kestää kaksi minuuttia ja 41 sekuntia. Ääni tapahtuu hidastettuna.

Posetiivi hidastettuna 1:10:een

Kolmanneksi sama äänite 50-kertaiseksi venytettynä. Vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä kuunnella äänite loppuun, sillä sen kesto on 13'21". Alkuperäisestä hilpeästä posetiivin soitosta kuoriutuu esiin paikoitellen jopa horror-elokuvan tunnelmia:

Posetiivi hidastettuna 1:50:een

Paul's Sound Stretchillä muokattua musiikkia löytyy Youtubesta runsaasti. Jos et muuten saa aikaasi kulumaan, niin voit kuunnella vaikkapa A-Ha:n Take On Me:n 800-prosenttisena hidastuksena.

Avainsanat: aikakone

Vanhemmat kirjoitukset »