Tonfiks. Käsittelee ääntä.

Uustuotantogramofonit

Lauantai 30.11.2019 - Eero Aro

Kirjoitin joskus aika kauan sitten feikkigramofoneista, joita liikkuu netin myyntipalstoilla, osto- ja myyntiliikkeissä ja huutokaupoissa. Saan edelleen säännöllisesti sähköpostikyselyitä ihmisiltä, jotka haluavat varmistaa, ovatko ostamassa oikeasti vanhaa ja alkuperäistä gramofonia vai uustuotantogramofonia, joka voi olla kahden- tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen tai ehkä vain pari vuotta sitten tehty.

En ole mikään erityinen gramofoniasiantuntija, mutta perehdyin aikoinaan His Master's Voice -gramofonien alkuperään, kun törmäsin tienvarsikaupassa selvästi tökeröön uustuotantolaitteeseen. Itselläni on vain kaksi gramofonia, ns. table top-malli ja kannettava laite, molemmat ovat HMV-merkkisiä. Kumpikaan ei ole torvigramofoni.

Jos haluat tietoa siitä, millaisiin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, jos epäilet gramofonin alkuperäisyyttä, niin Ian Calderbankin sivustolla on paljon informaatiota:

http://www.gramophones.info/graminformation.html#Q050

Uustuotantogramofoneissa ei luonnollisesti ole mitään ongelmaa, jos ostaja haluaa sellaisen ostaa esimerkiksi ulkonäön vuoksi tai vaikka sisustuselementiksi. Ovathan ne koreita vehkeitä. Hintakin on kaupanteossa oikea, jos ostaja on valmis maksamaan myyjän pyytämän summan.

Mutta suomalaiseen reiluun meininkiin tottuneena ajattelen, että myyjän ei pidä mainostaa gramofonia vanhaksi His Master's Voice-gramofoniksi, jos hän tietää, että laite ei ole vanha. Gramofonien kohdalla vanha tarkoittaa minun mielestäni lähes tai yli sata vuotta vanhaa laitetta. Jos myyjä on tullut itse kusetetuksi ja yrittää panna vahingon kiertämään, niin paheksun sitäkin.

Netin myyntipalstoilla on lähes jatkuvasti myytävänä "aitoja" ja "vanhoja" gramofoneja, jotka eivät ole kumpaakaan. Laitteet ovat usein peräisin Intian tai Pakistanin huonekalutehtaista. Ensimmäinen asia, joka niissä kiinnittää huomiota, on puupintojen tietynlainen punainen värisävy, sama, jonka värisiä huonekaluja tehtaissa valmistetaan.

Monilla ulkomaisilla netin myyntipalstoilla näitä laitteita myydään selvästi ja avoimesti uustuotantona, "reproduction models". Myös valmistuspaikka kerrotaan avoimesti ja ostaja näkee, että kyse ei ole antiikkigramofoneista. Tässä on yksi esimerkki valmistajasta, joka tekee kaikenlaisia sisustustuotteita, joukossa myös uustuotantogramofoneja.

Muita tunnistettavia ominaisuuksia onkin sitten vähän hankalampi huomata. Kannattaa katsoa, löytyykö laitteesta ristipääkantaisia ruuveja. Niitä sata vuotta vanhoissa gramofoneissa ei käytetty, vaikka John P. Thompson patentoikin ristipääruuvin vuonna 1932.

Uustuotantogramofonin koneisto on yleensä peräisin jostain kannettavasta gramofonista, hyvin paljon käytetään norjalaisen Thorensin koneistoa. Koneiston jousi saattaa olla niin löystynyt, että soitin ei jaksa pyörittää koko kolmen minuutin savikiekkoa loppuun saakka, vaan tarvitsee lisävetoa puolessa välissä. Tätä kannattaa kokeilla. Jos myyjä ei anna kokeilla soitinta, kannattaa miettiä, onko kaupanteon jatkaminen järkevää.

Muuten uustuotantogramofonin osat kootaan useiden vanhojen gramofonien purkuosista. Puuttuvat osat tehdään puusta ja pellistä. Molempia raaka-aineita "patinoidaan" naarmuttamalla, hankaamalla ja koloja tekemällä, jotta laite näyttää vanhalta.

His Master's Voice-logo liimataan kotelon pintaan siirtokuvana ja sitä kolhitaan vähän.

Yleensä gramofonin äänirasiasta löytyy valmistajan nimi tai logo, se saattaa olla hyvin pienikokoinen.

Omituisinta minusta on se, että jopa suomalaiset huutokauppaliikkeet listaavat ja myyvät uustuotantogramofoneja aitoina, vanhoina His Master's Voice-gramofoneina. Olen bongannut tällaisia tapauksia kamarien listoilta monta kertaa, kyse ei ole poikkeuksista. Olen lähettänyt kaupoille sähköpostiviestejä kertoen, että heidän tuotteensa ei näytä aidolta eikä todennäköisesti ole aito. Vastausta en ole koskaan saanut, mutta olen nähnyt että hyvä vasarahinta feikistä kassaan kopsahti.

Tämä on minusta kovin kummallista siksi, että samat liikkeet kuitenkin käyttävät asiantuntijoita tunnistamaan esimerkiksi kuuluisien muotiliikkeiden kenkä- ja laukkuväärennöksiä, jotta ne eivät vahingossa joudu kaupattavaksi aitoina. Mielestäni alle kymmenen vuotta sitten huonekalutehtaassa valmistetun uustuotantogramofonin mainostaminen sata vuotta vanhaksi antiikkigramofoniksi on moraalisesti täysin verrattavissa laukkuväärennöksiin. No, HMV ei haasta heitä oikeuteen, mutta Gucci saattaa niin tehdäkin.

Kaikkein yksinkertaisinta grammarin hankkijan ja huutokauppiaan on ostaa alkuperäisten gramofonien luettelo. Ian myy niitäkin:

http://www.gramophones.info/grambooks.html

Eikö kannata investoida pari kymppiä kirjaan ennen kuin maksaa feikkigramofonista 450 euroa ja pettyy, kun laite ei ollutkaan 1920-luvulta?

Avainsanat: gramofoni, His Master's Voice, HMV

Kamat vähenee

Tiistai 20.8.2019 - Eero Aro

Jotkut laitteet ovat jo löytäneet uuden omistajan ja työhuoneeni väljentyy pikkuhiljaa. 16- ja 4-raitanauhurit lähtivät jo, samoin pari c-kasettidekkiä ja Minidisc-dekkejä. Yhden kelanauhurin vein tänään postiin.

Mutta roinaa on silti vielä jäljellä, jos tarvitset esimerkiksi kohinanvaimentimia tai kirjoja, niin vilkaise myynnissä olevien laitteiden luetteloa:

https://www.tonfiks.fi/myytavana

Yhteydenotot mieluiten sähköpostilla, kiitos.

Suomen ympäristökeskus kuuntelee veden alla

Tiistai 13.8.2019 - Eero Aro

Porkkala_touko_2019.jpg

Suomen ympäristökeskus on alkanut mitata vedenalaista melua Saaristomerellä. Hieno juttu, parempi nyt kuin ei ollenkaan.

Ympäristökeskuksen hydrofoni on asennettu Isokari-Utön meriväylän puoleen väliin ja se on mitannut melua koko kesän ajan. Hydrofoni nostetaan ylös elokuussa.

Saaristomerellä ei ole aikaisemmin tehty vedenalaista melumittausta. Ympäristökeskus on tehnyt mittauksia avomerellä eri puolilla Itämerta sekä Pohjanlahdella että Suomenlahdella.

Ylen juttu melumittauksesta:

https://yle.fi/uutiset/3-10870862

Kaken patterit?

Tiistai 6.8.2019 - Eero Aro

Kun television kauko-ohjain tai joku muu infrapunalla toimiva kauko-ohjain ei toimi, syy on todennäköisesti se, että paristot ovat tyhjät. Paristojen vaihdon jälkeen ohjain toimii taas.

Infrapuna-kauko-ohjaimen toiminnan voi myös tarkistaa yksinkertaisella keinolla, katso ohjaimen päässä olevaa infrapunalediä digitaalikameralla samalla kun painat mitä tahansa kauko-ohjaimen painiketta. Kameran näytössä ledin toiminta näkyy näkyvänä valona.

Infrapunakauko_ohjain.jpg

Jos ledi vilkkuu kameran kautta katsottuna, niin ainakin kauko-ohjaimen paristot ovat kunnossa ja ohjain toimii.

Temppu ei välttämättä toimi kaikilla älypuhelimien kameroilla, mutta vähän vanhemmilla taskukameroilla homma ainakin onnistuu.

Sähköauto on liian hiljainen

Tiistai 30.7.2019 - Eero Aro

Euroopan Unionin antama uusi asetus edellyttää, että sähköauto ei saa liikkua äänettömästi. Auton on pidettävä vähintään 50dB:n ääntä, kun se liikkuu alle 19 kilometriä tunnissa, tai jos ajoneuvo peruuttaa. Vuodesta 2021 alkaen kaikissa sähköautoissa on oltava ääntä tuottava järjestelmä, ei pelkästään uusissa sähköautoissa. Äänettömät autot aiheuttavat vaaraa jalankulkijoille.

Peruutushälyttimiähän PIIP-PIIP-PIIP-PIIP! on jo nykyisin paketti- ja kuorma-autoissa ja työkoneissa, mutta tulee olemaan mielenkiintoista, millaisia ääniä hitaasti liikkuvat sähköautot tulevat päästelemään.

Citroen_C-Zero_2010.jpg

Säädöstä perustellaan sillä, että auto on todennäköisimmin lähellä jalankulkijoita, kun se peruuttaa tai ajaa hitaasti. Kuljettaja voi kuitenkin sammuttaa äänilaitteen, jos hän ajattelee sen olevan tarpeellista.

https://www.is.fi/autot/art-2000006160129.html

Tällainen ääniasetus voisi kyllä jo nyt koskea myös sähköpotkulautoja, jotka viipottavat ääneti jalankulkijoiden seassa myös jalkakäytävillä.

Hiljaiset neliömetrit

Tiistai 23.7.2019 - Eero Aro

Yle Radio 1 esittää ensi sunnuntaina, 28.7. kello 18:00 radiofeatureni Hiljaiset neliömetrit. Ohjelma uusitaan seuraavana torstaina 1.8. kello 22:05. Ensilähetyksen jälkeen ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa.

Joskus viime vuoden alussa aloin miettiä, onko Suomessa enää yhtään luonnonhiljaista paikkaa, jossa ei kuulu mitään ihmisen toiminnan aiheuttamaa ääntä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Suomi on tosi hiljainen kolkka koko maapallolla, koska maa on pääasiassa metsää, järviä ja suota. Mutta radio-ohjelmaa tehdessä alkoi selvitä, että liikenne kuuluu melkein joka paikkaan, jos ei autoliikenne, niin lentoliikenne.

Kansainvälinen lentoliikenne kulkee sopimusten mukaisia reittejä pitkin koko maapallolla, eikä oikeastaan missään ole paikkaa, jonka yli ei jossain vaiheessa vuorokautta lentäisi suuri suihkulentokone. Suomen yli lentää hämmästyttävän paljon lentokoneita ja sellaisten paikkojen välillä, jotka eivät heti tulisi mieleen, esimerkiksi Delhi - Dallas lentoreitti kulkee Suomen yli.

Seurailin Flightradar 24 -sivulta lentoreittejä ja aloin hahmottaa, missä päin Suomea lentokoneet lentävät mahdollisimman harvoin, ainakin sellaiset koneet, jotka näkyvät Flightradarissa. Toisaalta mm. sotilaskoneet saattavat tarvittaessa lentää melkein missä vain. Ja hävittäjät ne vasta kovaa ääntä pitävät.

Kävin tutkimusretkillä siellä täällä "haistelemassa" miltä siellä kuulostaa. Meren rannoilla niemien kärjissä veneetönkin pääsee suhteellisen helposti etäälle kaupunkien ja moottoriteiden melusta. Tämä kuva on Emäsalosta:

Hilj_m2.jpg

Suomen hiljaisin paikka löytyi kuitenkin muualta, se on ylempänä ja idempänä, Suomineidon lanteiden yläpuolella itärajalla. Lapistakin löytyy varmasti vastaavia paikkoja, mutta Lappikaan ei ole lentoliikenteeltä piilossa. Lapin yli lentää päivittäin paljon sekä pitkän matkan, että kotimaan lentoja. Esimerkiksi norjalainen Kirkkoniemi - Oslo lento lentää koko Lapin yli, koska Suomen yli on suorin reitti.

Jami Jokisen arvio ohjelmasta Lännen Median sivuilla:

https://ls24.fi/lannen-media/jos-kuuntelet-hiljaiset-neliometrit-kuulokkeilla-tunnet-hiljaisuuden

Jäätiköt sulavat

Tiistai 16.7.2019 - Eero Aro

Soundmelting.jpg

Gustavo Valdivian, Tomás Tellon, Daniel Llermalyn ja Donato Bermúdezin Sonic Melting -sivulla SoundCloudissa on äänitteitä, jotka kertovat siitä, kuinka jäätiköt eri puolilla maapalloa sulavat nopeammassa tahdissa kuin niiden pitäisi sulaa.

https://soundcloud.com/sonicmelting

Heidän äänittämänsä lirinät, lorinat, veden virtaukset ja tippojen kaiut kertovat siitä, että ilmastonmuutos sulattaa myös jäätiköitä. Hurjimpia ääniä ovat ehkä mereen romahtavien jäävuorien rysähdykset, kun ne lohkeavat jäätiköstä. Ilmastonmuutos on osittain myös ihmisen toiminnan seurausta.

Kannattaa myös lukea Brian Andersonin artikkeli Motherboard-sivustolta:

https://www.vice.com/en_us/article/gvyjmm/the-sounds-of-the-planet-melting

Lisäksi, Hilary Ann Hudsonin Glacier Acoustics Project käsittelee samaa teemaa:

https://vimeo.com/36255841

Jotenkin en kuitenkaan jaksa ymmärtää hinkua tunkea musiikkia jokaikiseen videoon. Jos kerran kuvataan luonnonhiljaista paikkaa Jäämerellä, niin siitä hiljaisuudesta voisi myös nauttia.

Paluu ääneen hampaiden kautta

Tiistai 9.7.2019 - Eero Aro

No joo, pitihän minun sitten kuitenkin kokeilla sitä savikiekon soittamista neula hampaiden välissä.

En kuitenkaan käyttänyt teräs- enkä edes metallineulaa, vaan puista cocktailtikkua. Sen sijaan, että olisin tukkinut korvani korvatulpilla tai pumpulilla, laitoin korviin binauraaliset OKM-mikrofonit nurin päin, siis niin että ne osoittavat sisään päin. Tallensin korttitallentimella sen, mitä korvamikit kuulivat.

Äänenlaatu ei ole niin häkellyttävä, että tällä tavalla kannattaisi ruveta digitoimaan savikiekkoja. 19 sekunnin kohdalla henkäisen ilmaa, sillä kuolaa uhkasi lirahtaa suustani levylautaselle. Voisi tehdä tiukkaa olla kuolaamatta suu auki kasvot alaspäin kokonaisen kolmen minuutin pituisen musiikkikappaleen ajan.

Tässä kokeen tulos, puutikku hampaiden välissä, oma pääni äänikajettona, äänitys pään "sisältä" käsin:

Tauno Palo: Laulava sydän.

Voi voi.

Lepakoita kuuntelemassa

Tiistai 2.7.2019 - Eero Aro

Rakensin jo pari vuotta sitten pari yksinkertaista lepakkodetektoria, mutta projektit ovat jääneet makaamaan pitkiksi ajoiksi milloin mistäkin syystä. Välillä siksi, että talvella lepakot eivät lennä, koska horrostavat. Viime syksynä sain aikaiseksi tehdä laitteille kotelot. En kuitenkaan päässyt testaamaan laitteita tositoimissa, sillä lepakot alkoivat silloin jo vetäytyä talvilevolle.

Lepakot eivät juuri ääntele ihmiskorvalle kuuluvilla taajuuksilla. Ne lähettävät lentäessään korkeita yliääniä, jotka heijastuvat esteistä lepakon korviin. Lepakko käyttää yliäänitutkaa maailman havaitsemiseen. Eri lepakkolajien tutkaäänet ovat hieman eri korkuisia, yleensä 20 - 48 kHz:n välillä. Ihminen kuulee parhaimmillaan korkeita ääniä noin 20 kHz:iin saakka, vanhemmiten ylärajataajuus laskee vähitellen. Tästä johtuu osittain, että vanhat ihmiset eivät kuule heinäsirkkojen ääntä, osittain se johtuu ihan normaalista kuulon heikkenemisestä iän lisääntyessä.

Lepakkodetektori on laite, joka siirtää ultraäänialueen taajuudet (esim. 20-50 kHz) ihmiskorvan kuuloalueelle (20Hz-20 kHz). Sillä ei siis todellisuudessa kuule sitä oikeaa ultraääntä, jollaista lepakko pitää, vaan alaspäin konvertoitua ääntä. Detektorin avulla on kuitenkin mahdollista kuulla, onko paikalla lepakoita vai ei, kun niiitä ei aina välttämättä voi hämärässä ja pimeässä nähdä.

Tässä yksi detektori eräässä protovaiheessa. Väliaikaisen RCA-liittimen avulla pystyin vaihtamaan ja kokeilemaan erilaisia mikrofoneja.

Lepakkidetektori_proto.jpg

Tässä eräänä päivänä otin detektoriprojektit taas esiin ja testailin, mikä useista erilaisista mikrofoneista toimisi parhaiten minkäkin detektorin kanssa. Kokeilujen tuloksena on mm. seuraava äänite, josta olen puhdistanut ylimääräisiä vinkunoita, joita detektori itse aiheuttaa.

Nämä vesisiipat lentelivät matalalla lammen pinnan yläpuolella edestakaisin hyönteisiä napsien. Kyseessä on useita lepakoita yhtä aikaa, noin 3-5 yksilöä kierteli lyhyttä lenkkiä koko ajan.

Tässä äänite.

Bose Frames

Tiistai 25.6.2019 - Eero Aro

Bose on julkaissut aurinkolasit, joiden sangoissa on pikkuiset kaiuttimet.

Bose Frames

Frames on jälleen yksi yritys toteuttaa binauraalinen äänentoisto. Bose on yhdistänyt aurinkolaseihin kuulokkeet, joka on periaatteessa hyvä idea.

Lasit toimivat tavalliseen tapaan kuulokkeina musiikin kuunteluun. Lukemieni arvioiden mukaan äänenlaatu on kohtalaisen hyvä ottaen huomioon, että ääni tulee hyvin pienikokoisista kaiuttimista. Frames toimii myös puhelimen mikrofoni/kuulokkeena. Osaa toiminniosta voi ohjata pienellä painikkeella ja muita toimintoja Bose Connectilla, Applen Sirillä tai Google Assistantilla.

Äänentoiston kannalta mielenkiintoisinta on se, että Framesissa on asentotunnistus, eli head tracking. Bose ei toistaiseksi käytä sitä kovin monipuolisesti, lähinnä se pystyy kertomaan reittiohjeita ulkona liikkuessa. Suurin ongelma on kuitenkin jo 1930-luvulta saakka ollut se, että kaikki binauraaliset tallennus- ja toistomenetelmät perustuvat paikallaan olevaan päähän. Kun binauraalista äänitettä kuunnellaan kuulokkeilla, niin äänimaisema pyörii pään liikkeiden mukaan. Esimerkiksi koko orkesteri pyörii kuuntelijan edessä.

Todellisessa elämässä äänimaisema pysyy paikallaan ja ihmisen pää on siellä maisemassa ja sitä saa vapaasti käännellä. Ihmisen suuntakuulo perustuu hyvin suurelta osin pään pieniin ja suuriin liikkeisiin. Jos pään liikuttaminen estetään, niin äänen suunnan erottaminen ei ole ollenkaan niin tarkkaa kuin normaalisti.

Binauraalista ääntä toistettaessa tarvitaan järjestelmä, joka pitää äänimaiseman paikallaan, vaikka kuuntelija kääntyilee. Asentotunnistuksella toimiva järjestelmä tunnistaa pään liikkeet, ja pyörittää tallennettua äänimaisemaa vastaavasti aina vastakkaiseen suuntaan.

Asentotunnistusta käytetään pelilaitteissa. Musiikinkuuntelulaitteissa asentotunnistusta ei juuri ole nähty, Bosen Frames taitaa olla yksi ensimmäisiä. Jos Bose julkaisee softansa lähdekoodin, niin veikkaan, että näille kuulokkeille ilmestyy ennen pitkää asennontunnistussoftaa. Voi olla, ja toivon, että Bose kehittää sitä jo itse.

Toinen omasta mielestäni erinomainen asia Frames-kuulokkeissa on se, että kuuntelija kuulee myös ympäristön äänet vaikka kuulokkeet ovat päässä. Näen liikenteessä kovin paljon kanssaihmisiä, jotka ovat uppoutuneet niin syvälle omaan mediamaailmaansa, että he ovat välillä vaarassa törmäillä muihin ihmisiin ja liikennevälineisiin.

Toistaiseksi Frames-laseja on vain mattamustilla kehyksillä, joita on kaksi mallia. Muutamia erilaisia linssejä on saatavana. Hinta on masentava 270 euroa.

Äänen kuuleminen luiden kautta

Tiistai 18.6.2019 - Eero Aro

Itse en ole kokeillut tätä "hauskaa" koetta vuoden The Electrical Experimenter -lehdestä tammikuulta 1916, enkä aio sitä tehdäkään. Rajansa kaikella.

Hearing_through_your_teeth.jpg

Näin kuulet hampaittesi kautta

Tarvitset levysoittimen. (...jolla voit soittaa 78 kierroksen savikiekkoäänilevyjä. Mikrouralevyjen ura on niin kapea, että tämä koe ei luultavasti onnistu niillä yhtä hyvin kuin savikiekoilla.)

Tuki molemmat korvasi pumpulitupoilla. (Nykyään olisi helpompi käyttää korvatulppia.)

Laita tavallinen ompeluneula hampaittesi väliin ja pure hampaat tiukasti yhteen. Älä kosketa neulaa huulilla tai kielellä.

Neulan ei tulisi tulla suusta ulos enempää kuin 1...1,5 tuumaa. Jos neula on pitempi, se kannattaa katkaista. Sanomattakin on selvää, että neula laitetaan suuhun niin päin, että sen terävä kärki osoittaa suusta poispäin. (KÄÄK!)

Laita äänilevy pyörimään ja kumarru varovasti levyä kohti ja kohdista neula levyuraan samalla tavalla vinossa asennossa, jossa levysoittimen neula tavallisesti on.

Kun neula koskettaa uraa, musiikki alkaa soida pääsi sisällä voimakkaana ja selvänä.

(Levylle kaiverrettu äänivärähtely siirtyy neulan ja hampaiden kautta kallon luihin, joista se johtuu suoraan kuuloelimeen. Ääni ei tässä tapauksessa välity ilman kautta.)

Kokeen toinen vekkuli seuraus on, että vieressäsi oleva henkilö havaitsee musiikin kuuluvan sinun päästäsi. Pääkoppasi toimii kaiuttimena.

(Lisäisin vielä näihin lehden ystävällisiin neuvoihin, että älä hengitä kovin voimakkaasti sisäänpäin, ja pysy kumarassa asennossa, jotta neula tippuu maahan, jos leukasi aukeavat. Älä niele neulaa. Se ei ole hyväksi. En uskalla arvailla, kuinka monta neulaa Mr. Gernsback nielaisi.

Oikeastaan: Älä kokeile tätä kotona!)

Tehosteäänien vanhentumisesta

Tiistai 11.6.2019 - Eero Aro

Erään suomalaisen TV-tuotantoyhtiön lopputunnuksessa on ääni, jossa sormella pyyhkäistään märkää lasiruutua.

TV-katsojat eivät taida enää yhdistää ääntä siihen, että ennen televisioissa oli lasinen kuvaputki, ja kun sitä pyyhkäisi kostealla sormella, niin kuului tuollainen ääni. Lopputunnus on tehty silloin, kun kuvaputket olivat vielä lasia.

Yritin tehdä samanlaisen äänen, mutta talosta ei löydy yhtä massiivista lasia kuin kuvaputkissa käytettiin.

Monet muutkin tehosteäänet vanhentuvat samalla tavalla, jäävät oman aikansa reliikeiksi. Huomasin tämän kuunnelmatyössä ällistyttävän nopeassa tahdissa silloin, kun kännykät tulivat käyttöön. Ennen kännykkäaikaa puhelimen soittoääneksi tunnistettiin aina se metallisen kellon kilinä, joka se oli ollut 1900-luvun alusta saakka. Lankapuhelimissa alkoi olla elektronisia hälytysääniä joskus 1960-luvulla. Kännyköiden myötä kehitysvauhti kiihtyi. Ensimmäisissä kännyköissä oli yksinkertainen summeri, joka hädin tuskin pystyi soittamaan pari, kolme erikorkuista ääntä. Kun melodiakyky parani, niin alkoivat soittoäänimarkinat. Kännyköihin ladattiin soittoääniä, joista oikein maksettiin.

Sattumalta, Hesarissa onkin juuri juttu tästä aiheesta:

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006143275.html

Nettiin ilmestyi konverttereita, joilla äänitiedoston pystyi muuntamaan soittoäänitiedostoksi.

Kun matkapuhelimet kehittyivät mediaviestimiksi, niin ne pystyivät soittamaan mitä ääniä tahansa.

Yleisradion Tehosto teki aikoinaan kulttuurityötä tallentamalla esimerkiksi sellaisia maatalouteen ja erilaisiin käsitöihin liittyviä ääniä, jotka olivat katoamassa. Työkaluja oli vielä tallella ja valokuviakin niiden käytöstä, mutta viimeiset henkilöt, jotka todella tiesivät, kuinka välineitä käytettiin, olivat jo hyvin vanhoja. Tehoston hankintamies Arto Jokisuu teki tällä alueella paljon merkittävää työtä, toki muutkin tehostolaiset työn ääniä äänittivät ja joitakin ääniä kertyi Tehoston arkistoon esimerkiksi toimittajien äänittäminä.

Puheäänelle kasvot

Tiistai 4.6.2019 - Eero Aro

Yandong Wen, Rita Singh ja Bhiksha Raj ovat tehneet mielenkiintoisen tutkimuksen. Voidaanko ihmisen kasvoista muodostaa kuva äänen perusteella?

Siis, jos meillä on äänite jonkun henkilön puheesta, niin onko mahdollista mallintaa teknisin keinoin, miltä henkilö näyttää? Pystyn kuvittelemaan tällaiselle ohjelmalle tai sovellukselle käyttöä esimerkiksi rikostutkimuksessa.

Kun tapaamme ensimmäisen kerran ihmisen, jonka kanssa olemme puhuneet esimerkiksi puhelimessa, niin henkilön ulkonäkö ei kovin usein vastaa puheen perusteella saatua mielikuvaa. Sama pätee myös radioääniin, henkilöihin, joiden ääni on tuttu radiosta, mutta jotka eivät ole kovin paljon julkisuudessa kasvoillaan. Muistan kuinka entinen työtoverini Esko Riihelä kertoi mielellään juttua rouvasta, jota hän kätteli jossain tilaisuudessa hänet tavatessaan. Rouva oli kiljaissut: "Herranjestas, tuoltako te näytätte!"

Wenin, Singhin ja Rajin sovellus analysoi, millaisessa ääntöväylässä erilaiset äänteet ovat mahdollisesti muodostuneet. Sitten se valitsee suuresta määrästä fyysisiä malleja palasia äänen osatekijöille ja rakentaa kokonaisuuden, jonka sitten pitäisi näyttää suurin piirtein siltä, miltä tuollaisella äänellä puhuva ihminen näyttää.

Veikkaan, että 60-luvun elokuvien äänenmuuttamiskonsti, nenäliinan laittaminen puhelinluurin päälle, ei muuta tarpeeksi ihmisen persoonallista ääntä, vaan on vielä analysoitavissa.

Face_generation_from_voice.jpg

Paperi löytyy täältä: https://arxiv.org/pdf/1905.10604.pdf

Elektroniikkarakentelu ei ole entisensä

Tiistai 28.5.2019 - Eero Aro

Rakensin 1960-luvun lopussa ensimmäiset yksinkertaiset elektroniset laitteeni paristoista ja polttimoista. Olin saanut harrastukselle hyvät pohjat Philipsin Electronic Engineer -rakennussarjoista, joista pystyi kokoamaan monenlaisia pieniä kytkentöjä. 1971 suoritin radioamatööritutkinnon ja siihen aikaan oli itsestään selvää, että sähkötyslähetin oli halvinta ja helpointa rakentaa itse. Niitä sitten tinailtiin monia erilaisia ja monia radioamatööriaseman lisälaitteita, automaattisia sähkötysavaimia ja muita.

Äänentoistolaitteet alkoivat kuitenkin kiinnostaa minua enemmän kuin radioamatöörilaitteet, ja vuosien mittaan rakensin paljon erilaisia vahvistimia ja kaiuttimia, ja kitaraa soittaville kavereilleni Wah-wah-pedaaleita ja jousikaikuja.

Kytkentäkaavioita etsittiin kirjastosta löytyneistä vähäisistä kirjoista ja helsinkiläisen Elektrofoto-liikkeen Elektroni-lehdestä ja Yleiselektroniikka-lehdestä. Ne julkaisivat mm. saksalaisen Elektorin skemoja. Kun Elektoria sitten alkoi saada Suomestakin, niin sieltä sitä vasta kytkentöjä löytyikin.

Elektor_capt2.jpg

Kun nyt selailen netistä Elektorin ja muiden 70- ja 80-lukujen elektroniikkarakentelulehtiä, niin päällimmäisin havainto on, että suurin osa lehtien rakenteluohjeista käsittelee sellaisia laitteita, joita ei nykyisin kannata tehdä itse, jos aiheeseen ei liity mitään omaa erityiskiinnostusta.

On vaikea kuvitella, mihin kaikki harrastelijoiden silloin rakentamat erilaiset äänitaajuusgeneraattorit, lämpömittarit, termostaatit, hämäräkytkimet, reaktioajan mittarit, diaprojektorin ja valotuskoneen ajastimet, päätevahvistimet, äänensävyn säätimet, digitaaliset kellot ja munakellot ovat oikein joutuneet. Vastaavia, kätevämpiä ja parempia laitteita saa nykyisin muutamalla eurolla, tai niiden ominaisuudet sisältyvät johonkin muuhun laitteeseen, esimerkiksi älypuhelimeen. Autoon ei enää tarvitse rakentaa pyyhkijöiden tihkukytkintä, varashälytintä, poistumisvaloa, valojen päällejäämishälytintä tai sähköistä sytytystä.

Sen verran kuin olen asiasta kärryillä, niin nykyisin elektroniikkarakentelu keskittyy paljon esimerkiksi Arduino-sovellutusten ympärille. Siinä tarvitaan myös ohjemointitaitoja.

Tässä on eräs Elektorin digitaalinen lämpömittari vuodelta 1983:

Elektor_capt1.jpg

Juottamisesta

Tiistai 21.5.2019 - Eero Aro

Iltapäivän kahvitaukojeni hupahetkiin kuuluvat keittiön telkkarista katsottavat Wheeler's Dealersin vanhat uusintajaksot. Alkuperäiset 13 kautta, joissa mekaanikkona oli Ed China, ovat mielestäni parempia kuin myöhemmät kaudet.

wheeler-dealers-logo.jpg

Vaikka Ed onkin ilmeisesti loistava automekaanikko, niin en suosittele ottamaan oppia hänen tavastaan juottaa sähköjohtoja. Edin liitokset eivät nimittäin tule kestämään muutamaa vuotta enempää.

Ed kuorii ja esitinaa aina johtojen päät, joka on aivan oikein tehty. So far so good. Sitten hän kuitenkin pitelee päitä noin suurin piirtein vierekkäin ja vie juottimen kärjellä sulaa tinaa liitokseen, niin että johdot tarttuvat toisiinsa. OIJOIJOIJOI!

Jos liitos ei tinan jäähtymisen aikana liiku yhtään, niin kyllähän näinkin jonkinlaisen juotoksen saa aikaiseksi. Kokemukseni mukaan on kuitenkin lähes mahdotonta välttää juotoskohteen pientä liikettä jäähtymisen aikana, jos johtimia pitelee käsin eikä mikään apuväline pidä niitä paikallaan. Tärinän seurauksena on ns. kylmä juotos. Kylmän juotoksen tunnistaa parhaiten siitä, että tinan pinta jää mattaharmaaksi. Hyvän juotoksen pinta on kiiltävä.

Kylmä juotos kestää jonkin aikaa, mutta aikojen kuluessa tina haurastuu ja karisee vähitelen pieninä muruina pois. Jos laitetta ei liikuteta, niin kylmän juotoksen tuhoutuminen saattaa kestää vuosia, mutta autossa, joka liikkuu ja tärisee, kylmä juotos hajoaa varsin pian.

Ed suojaa juotoksen lopuksi kutistussukalla, joka on oikein hyvä asia. Valitettavasti Edin juotoksissa oikeastaan vain sukka pitää liitosta yhdessä, eivätkä johtojen päät rupea törröttämään irrallaan, mutta niinpä ei ole myöskään helppoa huomata kylmän juotoksen tuhoutumista.

Älä siis tee niin kuin Ed tekee, vaan tee niin kuin juotosliitos tehdään oikein:

Kuori n. 2 cm eristettä johtojen päistä.

juotos_2.JPG

Kierrä kuorittujen johtojen erilliset langat yhdeksi nipuksi.

juotos_3.JPG

Kierrä yhteen liitettävät johtojen päät yhteen. Näin syntyy hyvä mekaaninen liitos.

juotos_4.JPG

juotos_5.JPG

juotos_6.JPG

Kuumenna liitoskohtaa juottimella.

juotos_7.JPG

Vie tina liitokseen, johtimiin, EI juottimen kärkeen, ja anna tinan imeytyä johtoihin.

juotos_8.JPG

Älä tärisytä äläkä anna juotoksen liikkua yhtään ennen kuin tina on jähmettynyt. Tinan pinnan tulee olla kiiltävä, ei mattaharmaa.

juotos_9.JPG

Eristä liitos kutistussukalla. Edin tapa lämmittää kutistussukkaa juottimella ei ole hassumpi tapa. Olin itse aikaisemmin lämmittänyt sukan kaasusytyttimellä tai tulitikulla, mutta juotinhan on ihan hyvä siihen hommaan, jos käry ei haittaa.

juotos_10.JPG

Ja lopuksi vielä linkki yhteen Youtubessa olevaan videoon, jossa oikea juottamistapa näytetään oikein hyvin:

https://www.youtube.com/watch?v=9ErNVJytyNs

Kovaääninen torvi

Tiistai 14.5.2019 - Eero Aro

1920-ja 1930-luvuilla elektronisten komponenttien nimet eivät olleet vielä vakiintuneet ja monille niistä ehdoteltiin useita erilaisia sanoja.

Kaiutin on edelleen englanniksi loudspeaker, saksaksi Lautsprecher ja ruotsiksi högtalare.

Kaikki nuo sanat viittaavat puhumiseen, sillä laitetta käytettiin aluksi sähkötyksen ja puheäänen toistamiseen. Suomenkielisissä lehdissä ja kirjoissa käytettiin aluksi suoraan muista kielistä käännettyjä ilmaisuja kovaääninen puhuja ja kovaääninen torvi. Kaksiosaista nimitystä olisi ollut hankala taivuttaa erilaisiin muotoihin, joten lyhyt ja napakka kaiutin oli ehdottomasti hyvä valinta.

Kaiutinelementti_rez.jpg

Kielitoimiston sanakirjan mukaan:

"Kaiutin on laite joka muuttaa äänentoistossa sähkövärähtelyn ääneksi ja säteilee sen etäämpänä kuultavaksi."

Kaiutin kaiuttaa kaikenlaista ääntä sisä- tai ulkotilaan, tasapuolisesti. Sen nimi ei viittaa puheeseen eikä musiikkiin, eikä sana tässä tapauksessa liity kaikumiseen. Kaiutin on kätevästi muuntunut myös puhekielisiksi kajariksi, ämyriksi ja kajottimeksi.

Vielä 1970-luvulla muistaakseni puhuttiin kaiutinkaapeista tai vain kaapeista. Sen ajan kaiuttimet olivat sen verran kookkaita, että ehkä ne kaapeilta vaikuttivatkin.

DX-kuuntelu

Tiistai 7.5.2019 - Eero Aro

Vaikka viestintämaailma on muuttunut nopeasti Internetin käyttöönoton jälkeen, niin DX-kuuntelua harrastetaan edelleen. DX-kuuntelu tarkoittaa kaukaisten radioasemien lähetysten kuuntelua, "Distant X". Kuuntelua harrastettiin alun perin yleisradioaaltoalueilla; lyhyillä, keskipitkillä ja pitkillä aalloilla, mutta myös ULA-taajuuksilla.

Netti kuitenkin mullisti koko radiomaailman. Viimeisin minua ällistyttänyt nettisivu on RadioGarden, josta on naurettavan helppo valita kuunneltavaksi mikä tahansa netissä striimaava radioasema, milloin ja missä tahansa, ja ohjelma kuuluu täysin häiriöttä ja hienolla äänenlaadulla.

http://radio.garden/live/

Helppokäyttöisen nettiselaimen klikkailijalle saattaa olla käsittämätön asia se, millä tavalla vielä vaikkapa vain 1990-luvulla kuunneltiin suoraan radioteitse radiolähetyksiä kaukaisista maista. Onnistuminen edellytti pitkäjännitteistä ja järjestelmällistä kuuntelua sekä päivystämistä. Piti tietää ainakin jonkin verran radioaaltojen etenemisestä eri aaltoalueilla, joka vaikutti siihen, mihin aikaan ja millä bandilla kannatti kuunnella. Usein piti myös kuunnella pitkin yötä, sillä monesti kuuluvaisuus oli paras ja häiriötön johonkin tiettyyn suuntaan juuri yöllä.

DX-kuuntelu- ja radioamatööriharrastuksen ansiosta opin kuuntelemaan analyyttisesti ja selektiivisesti. Monesti vaimea asema erottui vain hädin tuskin kaikenlaisten häiriöiden seasta. Ihmisen kuulo on yksi parhaista "suodattimista", tekniset laitteet ovat tuollaisessa kuuntelussa vain apuvälineitä.

Jari Lehtinen kirjoittaa aiheesta enemmän:

https://sdxl.fi/taman-paivan-dx-kuuntelu/

Itse en ole DX-kuuntelua harrastanut pitkiin aikoihin. Eipä silti, yleisradioyhtiöt kautta maailman ovat jo vuosia sitten lopettaneet lähetykset noilla aaltoalueilla.

Nauhoittelin silloin tällöin lyhytaaltoradiosta, mutta käytin nauhan aina uudelleen, joten aikaisemmat nauhoitukset pyyhkiytyivät pois uuden tieltä. Niinpä minulla ei ole säilynyt mitään DX-kuunteluäänitteitä. Tässä on kuitenkin pieni pätkä BBC:n Top 30 Chart hits -ohjelmasta, jota kuuntelin säännöllisesti, koska tuohon aikaan Suomen radiossa soitettiin popmusiikkia kovin, kovin vähän ja vain muutamissa ohjelmissa pitkin viikkoa. Paikallisradioita ei vielä ollut.

BBC:stä ja Radio Luxembourgista oli mahdollista kuulla kaikki uusimmat listakappaleet alkuperäisinä esityksinä, sillä Suomen Yleisradio soitti kappaleen ensimmäisen kerran aikaisintaan viikon päästä, joskus paljon myöhemmin, sitten kun levyn kappale oli saapunut Suomeen. Meillä myös alettiin heti soittaa lähes pelkästään suomalaista käännösversiota, kun se oli tehty.

Tämä vuonna 1970 tekemäni äänite on harvinaisen hyvälaatuinen, siinä on vain vähän lyhytaalloilla esiintyvää häiriötä ja lähetteen häipyilemistä.

The Long Now

Tiistai 30.4.2019 - Eero Aro

The Long Now Foundation on yhteisö, joka tarjoaa vastakohdan kiihtyvälle kehitykselle ja se haluaa vaikuttaa siihen, että pitkän tähtäimen ajattelusta tulisi yleisempää. Long Now ei halua kiirehtiä.

The Long Now:lla on käynnissä mm. 10.000 vuoden kellon rakentamisprojekti. Heidän aikomuksensa on rakentaa suuri mekaaninen kello, joka tulee käymään ainakin kymmenentuhatta vuotta pysähtymättä. Kello suunnitellaan niin, että se tarvitsee mahdollisimman vähän huoltoa, joten myöskään huoltotaukoja ei tule olemaan.

Kellon valmistumispäivämäärää ei ole määritelty, mutta Long Now kertoo yleisölle sitten, kun kello on valmis.

Kelloa rakennetaan vuoren sisään louhittuun tilaan Länsi-Texasissa. Kellon suunnittelijan Danny Hillisin haave on rakentaa mekaaninen kello, joka naksahtaa vain yhden kerran vuodessa.

Kello tulee soittamaan silloin tällöin sävelmän. Useimmiten sävelmä soi sen jälkeen, kun kävijä on vetänyt kellon, mutta se soi joskus sellaisinakin hetkinä, kun kukaan ei ole kuuntelemassa sitä. Jokaisella soittokerralla kello soittaa uuden sävelmän, jollaista se ei ole soittanut koskaan aikaisemmin.

Pedanttia ääni-ilmaisua

Tiistai 23.4.2019 - Eero Aro

Kauan, kauan sitten kaukaisella tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäluvulla olin BBC:n Birminghamin kuunnelmastudiossa seuraamassa radiokuunnelmien tekoa. Sain olla studioissa mukana ns. tea-boyna, jonka tehtävä on kantaa mikrofonitelineitä, piuhoja, siivota ja laittaa tavaroita takaisin paikoilleen.

Oli helppo huomata, millaisia eroja Suomen ja Englannin kuunnelmantekijöiden työtavoissa oli. Yksi silmiinpistävä ero oli englantilaisten pedanttisuus joihinkin tiettyihin ääniin. Eräs sellainen oli teeveden kaataminen teekuppiin.

Olin tottunut meillä Suomessa siihen, että teekannuun laskettiin hanasta vettä ja näyttelijät tai järjestäjä kaatoi "teetä" tai "kahvia" kohtauksen kuluessa kuppeihin. Tämä ei olisi Englannissa käynyt ollenkaan päinsä!

Studiojärjestäjä (studio manager) keitti vedenkeittimellä ("kettle") vettä, joka kaadettiin lämmitettyyn teekannuun (pot). Sitten studiojärjestäjä, koska hän osasi, (ei näyttelijä koska hän ei olisi osannut tai pystynyt tekemään sitä samalla kun puhui), kaatoi veden kuppeihin oikealla hetkellä ja äänen muodostumisen kannalta oikealta korkeudelta. Kun vesi parin oton jälkeen pääsi jäähtymään, studiojärjestäjä kiehautti sen uudelleen kuumaksi ottojen välillä.

On tietysti totta, että veden lämpötila vaikuttaa siihen, miltä veden kaataminen veteen kuulostaa. Kuuma vesi pulputtaa jotenkin pehmeämmin kupissa olevan veden pintaan. Kylmän veden kaataminen kuulostaa lähinnä lirutukselta. Sama ilmiö on helppo huomata kesällä rantasaunassa kuumien vesien kanssa pulatessa.

Tein koeäänityksen. Molemmissa on käytössä sama teekannu ja sama teemuki.

Tässä kaadetaan vesihanasta suoraan otettua vettä.

Tässä kaadetaan juuri keitettyä vettä.

Tällä äänellä on ymmärrettävästi läheinen merkitys englantilaisille, jotka juovat teetä monta kertaa päivässä. Jokainen englantilainen tuntee ja tunnistaa oikean vedenkaadon äänen.

Meillä samantapainen kulttuuriin kuuluva ääni on esimerkiksi askelien ääni lumessa. Suomalainen tunnistaa pakkaslämpötilan lumen narskeesta. Kovalla pakkasella lumi narisee enemmän kuin suojasäällä.

Taas uusi kelanauhuri

Tiistai 16.4.2019 - Eero Aro

Mitä ihmettä? Thorens ilmoittaa julkaisevansa kesällä 2020 uuden kelanauhurin Ballfinger-yhtiön kanssa.

https://www.thorens.com/en/thorens-news-m/231-high-end-2019-thorens-tm-1600-%E2%80%93-high-end-tape-machine.html

Laitteen hinnaksi ilmoitetaan 20.000 euroa ja TM 1600 -mallia aiotaan valmistaa sata kappaletta.

Tuote kohdistetaan high-end-markkinoille, mutta kuinka he kuvittelevat saavansa mitään katetta panostukselleen, jos hinta ja valmistusmäärä on suunniteltu tuollaisiksi?

Revoxin samanlainen suunnitelma uuden kelanauhurin valmistamiseksi kariutui vain pari vuotta sitten. Revoxin nauhuri ei koskaan tullut markkinoille.

Vanhemmat kirjoitukset »