Tonfiks. Käsittelee ääntä.

Hurinan kääntöpuoli

Tiistai 16.10.2018 - Eero Aro

Kärinän huuntopuoli

Vielä hurinasta. Äänitteen hurina ei nimittäin ole pelkästään haitallinen asia, vaan siitä on myös hyötyä, vaikka häiriöääni sitten restauroidessa poistettaisiinkin.

Suomen sähkönjakeluverkon nimellistaajuus on 50 Hz. Tämä tarkoittaa, että verkkotaajuus ei ole koko ajan tarkalleen 50 hertsiä, vaan taajuus vaihtelee hieman vuorokauden kuluessa, kuitenkin yleensä alle hertsin verran. 24 tunnin kuluttua taajuusmuutokset on kuitenkin aina tasattu, jonka ansiosta vuorokauden keskimääräinen verkkotaajuus on 50 Hz.

Vielä 1990-luvulla oli käytössä esimerkiksi herätyskelloja, jotka tahdistuivat verkkotaajuuteen, ja pysyivät sen perusteella ajassa.

Kun vanhan äänitteen verkkotaajuutta tutkitaan spektrianalysaattorilla tai editointiohjelman spektrogrammista, niin vain harvoin sen hurinataajuus on tarkalleen 50 Hz. Esimerkiksi viime postaukseni hurinan tarkka taajuus onkin 50,47 Hz.

50_47Hz.jpg

Hurinan avulla voidaan päätellä ainakin suuntaa antavasti, mikä äänitteen alkuperäinen nauhanopeus on ollut. Kun esimerkiksi tuo 50,47 hertsin hurinainen äänite säädetään hieman (= 0,94%) hitaammaksi, niin hurina asettuu 50 Hz:n kohdalle.

Jaa että miksi 0,94% ? Tällä perusteella: 50,47 Hz:n ensimmäinen harmoninen kerrannaistaajuus, eli 2 x perustaajuus (kuvaajassa tuo seuraava korkea piikki) on 100,94 Hz. Kun äänitteen nopeutta pienennetään 0,94%, niin kerrannaistaajuus asettuu 100 Hz:n kohdalle. Digitaalisesti "nopeutta pienennetään" niin, että äänenkorkeutta (pitch) lasketaan, ja äänitteen kestoa pidennetään, mielellään yhtenä toimenpiteenä.

Nopeussäädön jälkeen henkilöiden puhe toistuu oikealla nopeudella ja luonnollisella korkeudella, se ei kuulosta Mikki-Hiireltä eikä Darth Vaderilta. Musiikki soi oikeassa vireessä ja oikeassa sävellajissa. Musiikkiäänitteiden nopeudenkorjaus saadaan tosin tarkimmin tehdyksi nuottien avulla, mutta hurinataajuus antaa jo hyvää vinkkiä siitä, mihin suuntaan nopeus on pielessä.

Audioforensiikassa verkkotaajuutta käytetään myös äänitteen äänitysajankohdan määrittämiseen. Puhelinvastaajaan tallentuneessa äänitteessä on lähes aina jälkiä verkkohurinasta. Vaikka se ei olisi korvin helposti kuultavissa, niin spektrianalysaattori sen kyllä näyttää. Jos taajuus voidaan selvittää, niin sitä voidaan verrata sähköverkon taajuusvaihteluihin. Näin voidaan määritellä äänitteessä olevan hurinan perusteella puhelun kellonaika hyvinkin tarkasti, tai ainakin se pystytään rajaamaan tiettyihin ajanjaksoihin. Äänitteessä on eräänlainen "aikaleima".

Esimerkiksi Saksan sähköverkon taajuus on koko ajan nähtävissä netissä:

http://www.netzfrequenz.info/verlauf-3-minuten

Tätä kirjoittaessani se näyttää olevan 50,025 Hz, eli hiuksenhienosti nopsanpuoleinen. Mutta ei hätää, jakeluverkon operaattori hidastaa taajuutta kuluvan vuorokauden sisällä niin, että taajuus on keskimäärin 50 Hz.

Hyvin hurisee

Tiistai 9.10.2018 - Eero Aro

Käytännöllisesti katsoen aina kun restauroin vanhoja äänitteitä, vaimennan niistä hurinaa. Hurina on 50 hertsin verkkohurinaa, joka on peräisin sähkönsiirtoverkosta. Suomen sähköverkon nimellistaajuus on 50 hertsiä, niinkuin muuallakin Euroopassa. Esimerkiksi USA:ssa taajuus on 60 Hz.

Lähes kaikista radioista, nauhureista ja levysoittimista, jotka saivat sähkönsä töpselistä, kuului aikoinaan enemmän tai vähemmän hurinaa. Ennen Hi-Fi -aikoja pientä hurinaa ei pidetty oikein minään, oli ihan normaalia, että putkiradio alkoi hurista, kun se laitettiin päälle. Paristokäyttöiset laitteet taas, esimerkiksi kasettinauhurit, eivät tallentaneet hurinaa juuri ollenkaan. Mutta esimerkiksi mikrofonin viallinen johto saattoi aiheuttaa hurinaa.

Hurinahäiriö ei ole kovin vaikea poistettava, sillä sen taajuus on yleensä sama koko tallenteen keston ajan. Hurina vaimennetaan mahdollisimman kapealla kaistanpoistosuodattimella, joka säädetään äänitteen hurinan taajuudelle. Olennaista on huolehtia, että itse äänitteen bassoäänet eivät vaimene.

Tavallisin magnetofoninauhalla oleva hurina kuulostaa ja näyttää seuraavalta. Tässä esimerkkiäänessä on voimakas 50 hertsin perustaajuus ja sen lisäksi 150 ja 250 Hz harmoniset taajuudet. Myös muita korkeampia hurinataajuuden kerrannaisia on mukana, kuten tässäkin, mutta ne eivät yleensä ole häiritseviä. Tässä on spektrianalysaattorin kuva äänitteestä:

tavanomainen_hurina_spektri.jpg

Seuraavassa kuvassa on saman äänitteen spektrogrammi. Alalaidan oranssit voimakkaat vaakaviivat osoittavat hurinakomponentit:

tavanomainen_hurina_spektrogrammi.png

Tästä linkistä voit kuunnella itse äänitteen, sen kesto on viisi sekuntia.

Tallenteessa on harvoin vain pelkkä 50 hertsin perustaajuus. Lähes aina mukana on myös perustaajuuden kerrannaistaajuuksia, sekä harmonisia, että epäharmonisia. Vaimennettavaa löytyy myös 100, 150, 200, 250, 300, 400, 500 jne hertsin taajuuksilta, joskus kilohertseille saakka.

Vanhan ajan putkilaitteet hurisivat vain suhteellisen matalilla taajuuksilla, mutta nykyajan ns. hakkurivirtalähteet ne vasta pörräävät! Hakkurivirtalähteen paras tunnusmerkki on se, että se on pieni ja kevyt, sillä sen sisällä ei ole muuntajaa, jossa olisi rautasydän.

Taannoin sain siivottavakseni videoäänen, jossa hakkurivirtalähteen synnyttämät  häiriötaajuudet ylsivät jopa 25 kilohertsiin saakka, siis pitkästi yli ihmisen kuuloalueen. Vaimentelin hurinakomponentteja 18 kilohertsin paikkeille saakka, jonka jälkeen leikkasin kaikki sitä suuremmat taajuudet yhtä kaikki pois, kun en enää itsekään kuullut niin korkeita taajuuksia.

Tallenne oli bändihaastattelu, jonka kuvaaja oli joutunut tekemään olemattomalla varoitusajalla, eikä hän ehtinyt tarkistaa laitteitaan. Itse hakkurivirtalähde ei nähtävästi ollut viallinen, mutta kaluston eri osien maadoitukset, tai niiden puuttuminen aiheuttivat videon ääneen pahan häiriön. Haastateltavat matkustivat saman tien muille maille, joten haastattelua ei ollut mitenkään mahdollista uusia. Tässä on tämän äänitteen taajuusspektri, jokainen piikki on oma hurinakomponenttinsa.

laajakaistainen_hurina_spektri.jpg

Ja tässä spektrogrammi, se on vähän niin kuin nuottiviivasto toisensa päällä:

laajakaistainen_hurina_spektrogrammi.png

Tässä on viiden sekunnin ääninäyte tuosta laajakaistaisesta hurinasta.

Äänikirjeitä

Tiistai 2.10.2018 - Eero Aro

Viime maaliskuussa kirjoitin 1930-luvun pikaäänilevyistä, jotka toimivat mm. äänikirjeinä kotiin.

https://www.tonfiks.fi/blogi/2018/03/20/23613

Olen vuosien kuluessa digitoinut monia muitakin äänitteitä, jotka on lähetetty esimerkiksi Englannista tai Amerikasta Suomeen. Siirtolaiset ja merimiehet ovat laulaneet ja puhuneet terveisensä levylle. Kauas kotimaahan jääneet sukulaiset saivat näin kuulla läheistensä  äänen. Lisäksi me nykyisin elossa olevat ihmiset voimme kuulla aiemmin eläneen henkilön puhuvan, joka täydentää henkilön persoonaa. Ääni menee suoraan kuulijan tunteisiin paljon vahvemmin kuin kirjoitettu kirje tai kortti.

1930- ja 40-luvuilla äänikirjeet olivat pikaäänilevyjä, kun muita tallenteita ei ollut olemassa. Fonografilieriöt olivat jo vähän mennyttä aikaa, vaikka totta puhuen juuri äänikirjeet olivat Thomas Edisonin mielessä fonografia suunnitellessa. Hän ajatteli, että kun perheet hajosivat lasten muuttaessa kauas eri paikkakunnalle, lapset ja lapsenlapset saisivat "keskustella" äänitteiden avulla isovanhempien kanssa. Kannattaa muistaa, että puhelin ja fonografi "keksittiin" lähes samanaikaisesti: 1876 ja 1877.

USA:ssa oli myytävänä myös kotikäyttöön tarkoitettuja äänentallentimia, joissa oli radio, levysoitin ja levykaiverrin. Omille levyille saattoi äänittää sekä mikrofonista että laitteen radiosta! Esimerkiksi tällainen Wilcox-Gay Corporationin laite oli aika edistyksellinen:

https://www.radiomuseum.org/r/wilcox_gay_6b30.html

Kun kotikelanauhurit yleistyivät 1950-luvulta lähtien, niin pienet kolmen tuuman ääninauhakelat toimivat äänikirjeinä. Ja kun kasettinauhat tulivat markkinoille, ne olivat vielä helppokäyttöisempiä, sillä vastaanottajan ei tarvinnut miettiä nauhanopeuksia ja nauhurin raitajärjestystä.

Vastaanottaja saattoi myös nauhan kuunneltuaan äänittää sille oman tervehdyksensä ja lähettää nauhan takaisin.

Philips_aanikirje.jpg

Meriturva

Tiistai 25.9.2018 - Eero Aro

Kuunnelmantekijänä pääsin aikoinaan monenlaisiin paikkoihin, joihin en varmaan muuten olisi kovin helposti päässyt. Yksi erikoisimpia ja mielenkiintoisimpia vierailukohteita oli Merenkulun turvallisuuskoulutuskeskus Lohjalla. Siellä koulutetaan esimerkiksi öljynporaus- ja autolauttojen työskentelijöitä selviytymään hätätapauksissa ja harjoitellaan mm. mereen uponneesta helikopterista pelastautumista.

Merikapteeni Juha Lehtonen kirjoitti Atlantic Unicorn -romaaniinsa perustuvan kuunnelman, jonka Radioteatteri esitti vuonna 2005. Olin kuunnelman tuottaja. Kuunnelma perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu öljynporauslautalle Etelä-Amerikan rannikon edustalle. Kuunnelman ohjasi Sami Kuusela ja sen äänisuunnittelija oli Ari Mursula.

Kävimme Lohjalla ennakkotutkimusmatkalla selvittämässä, olisiko mahdollista ja mahdollisesti hyödyllistä äänittää osa kuunnelman kohtauksista Meriturvan harjoitusaltaassa, jossa voidaan luoda myrskyävän meren realistiset olosuhteet. Emme olleet etukäteen varmoja, kuinka äänittäminen onnistuu, kun tuollaisessa laitoksessa kaikenlaiset koneet aiheuttavat kovaa meteliä. Saisiko näyttelijöiden ääntä siellä tallennetuksi? Vierailu järjestyi Juha Lehtosen suhteilla.

Meriturva1.jpg

Paikka oli mielenkiintoinen, en ollut sellaisesta koskaan kuullutkaan. 27 x 43 metrin kokoisessa altaassa voidaan harjoitella monenlaisia pelastautumisia. Allas on neljä metriä syvä ja aalto- ja tuulikoneilla altaaseen saadaan syntymään hyvin todentuntuinen myrskytunnelma.

Meriturva2.jpg

Työryhmä kyllä kävi sittemmin tekemässä joitakin kohtauksia Lohjalla näyttelijöiden kanssa. Itse en ollut mukana sillä keikalla, Ari hoiti äänitykset. Kuulemma äänen tallentaminen ei ollut aivan helppoa, sillä tuulikoneet pitävät kovaa ääntä, joka ei avomerellä tapahtuvaan kuunnelmaan sovi. Lisäksi Arilla oli vaikeuksia saada mikrofonit tarpeeksi lähelle näyttelijöitä, jotka olivat vedessä tyrskyjen seassa. Näyttelijöiden kasvot painuivat välillä veteen ja heidän oli vaikea puhua ylöspäin mikrofonia kohti. En ole varma, käytettiinkö valmiissa ohjelmassa juuri ollenkaan Meriturvan altaassa äänitettyä ääntä. Näin kuunnelmassa monesti käy, studiossa äänitetty ja jälkeenpäin miksaamalla tehty illuusio saadaan toimimaan paremmin kuin realistinen äänitys.

Meriturvan sivuilla on kuvia:

http://www.meriturva.fi/fi/tietoa-meriturvasta/meriturva-ennen-ja-nyt

Zoom H3-VR Ambisonics-tallennin

Tiistai 18.9.2018 - Eero Aro

Kahdenkymmenen viiden vuoden odotukseni on palkittu. Zoom julkaisee uuden SD-korttitallentimen, jossa on kolmiulotteinen Ambisonics-mikrofoni.

https://www.zoom-na.com/products/field-video-recording/field-recording/zoom-h3-vr-handy-recorder

Aloitin Ambisonicsin kanssa puuhamisen 1990-luvun alussa ja sain silloisen työnantajani, Yleisradion suostutelluksi hankkimaan tarvittavia välineitä, Soundfield-mikrofonin, Ambisonicskooderin ja -dekooderin. Laitteet olivat niin kalliita, että sain vakuutella todella pitkään esimiehiäni siitä, että ne ovat tarpeellisia. Yhden Soundfieldin hinnalla sai nimittäin siihen aikaan neljä tai viisi laadukasta studiomikrofonia, ja halusin vielä mikrofonin lisäksi muita laitteita.

Äänitin Ambisonicsia sekä studiossa, että raahasin Ambisonics-settiä metsiin ja rannoille ja äänitin luontoääniä surroundina. Koska laitteet toimivat verkkosähköllä, niin skutsiin piti roudata myös ylimääräinen auton akku ja isokokoinen invertteri-jännitteenmuunnin. Se oli melkoista pulaamista.

En vielä tiedä, onko tämä uusi Zoom H3-VR siihen verrattuna taivaan lahja, mutta jos laite sopii anorakin taskuun ja painaa 300 grammaa, se on ainakin jotain muuta kuin nokkakärrillinen metsäpoluilla roudattavaa kamaa.

Itselleni en ole koskaan myöskään pystynyt ostamaan omaa soundfield-tyyppistä mikrofonia, sillä joko niiden hinnat ovat olleet tähtitieteellisiä, tai niiden käyttämiseen on tarvittu korkeampaa tietokone- ja ohjelmointitaitoa. H3-VR:n hinta tullee asettumaan noin 350 dollariin, joka kuulostaa kohtuulliselta. Laite on siis 3D-mikrofoni ja SD-korttitallennin, joka sisältää stereofonisen kuunteluprosessoinnin ja muuta tarvittavaa.

Ryhdyn kirjoittamaan kirjettä Joulupukille.

H3-VR_HeroImage2_0.png.jpg

Aurinko metelöi

Tiistai 11.9.2018 - Eero Aro

NASA julkaisi jokin aika sitten äänitallenteen, joka havainnollistaa auringon sisäistä aaltoliikettä äänen avulla:

https://www.hs.fi/tiede/art-2000005769734.html

Kyse ei kuitenkaan ole äänestä, joka raikuisi avaruudessa auringon lähettämänä, vaan sähkömagneettisesta värähtelystä, jota voidaan vastaanottaa, mitata ja tallentaa. Värähtely on muutettu kuuluviksi ääniaalloiksi. Hesarin jutun keskustelussa nimimerkki Coldfact kiteyttää toteutuksen hyvin:

"Auringon ainevirtaukset aiheuttavat magneettikenttiä, jotka aaltoilevat ainevirtausten muutosten mukaan. Magneettikenttien muutoksia, värähtelyä, voidaan mitata. Tässä on luotu äänimaailma, joka vastaa tuon värähtelyn jotain suhteellista taajuutta."

Myös Space Audio-sivulla on samantyyppisiä ääniä, jotka ovat peräisin enemmän tai vähemmän kaukaa avaruudesta. Eivät nämäkään "äänet" ääninä ole maahan saapuneet, vaan radiomagneettisena säteilynä, joka on muutettu korvin kuultavaksi ääneksi. Sitä paitsi avaruudessa vallitsee tyhjiö, jossa ääniaallot eivät etene. Ääniaallot tarvitsevat väliaineen.

http://www-pw.physics.uiowa.edu/space-audio/

Tässä toinen hauska sivu "avaruusäänistä". Esimerkiksi pulsarit kuulostavat hauskoilta. Java päälle, klikkaa kuvia. Sivuilta löytyy myös taiteellisia näkemyksiä avaruuden äänistä.

http://spacesounds.com/navigator/navigator.html

Murken paternoster

Tiistai 4.9.2018 - Eero Aro

Jo kauan ennen kuin tiesin, että minusta tulee äänitarkkailija, luin Heinrich Böllin novellin Tohtori Murken kootut tauot. Tohtori Murke on radion tuottaja, joka keräilee pieneen metallirasiaansa nauhanpätkiä. Ne sisältävät hiljaisuutta. Kun hän editoi ohjelmia, niin osassa pois leikatuista nauhan paloista ei ole puhetta tai muuta ääntä. Murke ottaa tällaiset pätkät talteen ja liimaa ne peräkkäin.

Pätkillä on Murkelle erityinen merkitys. Ne sisältävät "koettua hiljaisuutta". Kun nauha on äänitetty, studiossa on ollut joku. Nauha ei ole pelkkää äänittämätöntä, tyhjää nauhaa. Koettu hiljaisuus on erilaista kuin tyhjän studion äänittäminen.

Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä. Hiljaisuudessakin kuuluu pieniä ääniä.

Murke.jpg

Neljän ja puolen sekunnin kauhu

Minulla oli kerran mahdollisuus olla mukana Prix Europa-ohjelmakilpailussa. Äänittämäni kuunnelma Lentokaloja taivaalla oli yhtenä Ylen ehdokasohjelmana. Kilpailu pidettiin Berliinissä Sender Freies Berlin -radiotalossa, jossa SFB on toiminut varmaankin vuosisadan. Nykyisin talossa toimivan radioyhtiön nimi on RBB, tai oikeastaan rbb.

En tiedä, sijoittiko Heinrich Böll Tohtori Murken tarinan SFB:hen, mutta ainakin talossa on samanlainen paternoster-hissi, jollaisen Böll kuvaa novellissaan. Tohtori Murkella oli tapana kokea joka aamu neljän ja puolen sekunnin kauhunhetki, jonka hän sai ajamalla paternoster-hissillä yläkautta ympäri.

SFB:n paternoster-hississä oli kieltotaulu, jossa kiellettiin EHDOTTOMASTI jäämään hissiin sen kiertäessä ylä- ja alakautta takaisin reitille. No - tietysti minun piti kokeilla, miltä neljän ja puolen sekunnin kauhu tuntui. Ei paljon miltään. On sitä hurjemmissakin oltu. Kuulemma en ollut ainoa, joka halusi kokeilla 4,5 sekunnin kauhua.

https://www.rbb24.de/panorama/beitrag/2016/01/85-jahre-haus-des-rundfunks.html

SFB-talon paternoster ei ole enää käytössä:

https://ludwigschroll.wordpress.com/2016/05/

Suomessa kadunmies ei pääse ajelemaan paternosterilla. Yksi on eduskuntatalossa ja toinen Nordean pääkonttorissa.

EDIT 10.9. Ups, minua korjattiin. Nordean, siis alun perin Pohjoismaisen Yhdyspankin talossa on ollut kaksi paternosteria.

Suoran lähetyksen tekstitys

Tiistai 28.8.2018 - Eero Aro

Sattuipa silmääni jo hieman vanhahko Ilta-Sanomien juttu suomen murteista.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005649399.html

Juttuun liittyvässä keskustelussa eräs kommentoija kirjoittaa: "Huippuesimerkki on eräs ravistudion kommentaattori, jonka puhe pitäisi tekstittää (mahdotonta tietenkin suorissa lähetyksissä), mutta ei edes huulilta luettuna onnistu puolenkaan sanoman ymmärtäminen."

Kommentaattoreiden puheen epäselvyydestä olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta suoran tv-lähetyksen tekstittäminen ei suinkaan ole mahdotonta.

Niin tehdään ainakin Englannissa, esimerkiksi ITV ja Sky News tekstittävät satelliittilähetyksissään lähes kaiken sisältönsä. Tekstitys toimii puheentunnistuksen avulla. Puhe muunnetaan kirjoitetuksi tekstiksi, joka ilmestyy ruutuun noin 5-15 sekunnin viiveellä.

Skynews_livetekstitys.jpg

Tässä Sky Newsin ruutukaappauksessa siis teksti: "England is placed. I don't know if you have seen the Sun Front Page." on puheentunnistuksen tuottamaa tekstitystä. Eri värit, keltainen ja valkoinen tarkoittavat eri henkilöiden puhetta.

Sky News

Tällainen sovellutus toimii luonnollisesti ensimmäisenä englanninkielellä, koska englantia puhutaan maailmassa niin paljon. Valtakieleen on kannattavaa kehittää sovellutuksia.

Aluksi puheentunnistukseen perustuva tekstitys toteutettiin niin, että ohjelmaa lähettävän tai välittävän tv-yhtiön studiossa joku henkilö kuunteli kuulokkeet päässä, mitä ohjelmassa puhuttiin ja hän puhui kaiken kaiken kuulemansa uudelleen ääneen. Tämän ansiosta puheentunnistusohjelma toimi suhteellisen luotettavasti, kun sen piti tunnistaa vain yhden henkilön puhetta. Ohjelma voitiin säätää juuri sille puhujalle.

Digitaalinen TV ei muutenkaan ole sitä mitä luulisi. Kuva ja ääni tulee televisiostasi nimittäin aina vähän viivästettynä, se ei ole reaaliaikaista. Osa viiveestä johtuu yksinkertaisesti tiedonsiirron digitaalisuudesta, mutta yksi syy viivästää signaalia on antaa puheentunnistukselle aikaa prosessoida data ja tuottaa kirjoitettu teksti ruudulle.

Eikä tässä kaikki. Koska puhe on jo muunnettu tekstiksi, ei ole ollenkaan mahdotonta antaa koneen kääntää se jollekin tai joillekin muillekin kielille. Katsoja voi sitten valita vastaanottolaitteestaan, minkä kielistä tekstitystä haluaa seurata.

Apollo 11 äänitteet

Tiistai 21.8.2018 - Eero Aro

Apollo 11 -kuulennon radioliikenne on nyt digitoitu ja julkaistu Nasan sivulla:

https://app.exploreapollo.org/moments/moment/11

Nauhoitteet digitoitiin alkuperäisellä moniraitanauhurilla, joita vain yksi ainoa oli enää olemassa. Täällä kerrotaan tarkemmin:

https://www.nasa.gov/feature/nasa-university-of-texas-at-dallas-reveal-apollo-11-behind-the-scenes-audio

Houstonin ja avaruusalusten välinen ääniyhteys oli digitaalinen ja bittisyvyys oli vain kahdeksan bittiä. Puheäänelle se kuitenkin oli riittävä.

Harmin paikka oli se, että kun Neil Armstrong lausui ensimmäiset sanat kuussa, niin kaikki muut hänen sanansa tulivat puhtaina perille, mutta aivan lopussa; "for mankind"-sanojen kohdalla räsähti pahasti joku häiriö.

https://app.exploreapollo.org/stories/story/2/moment/6

Jaa että missäkö olin kun Armstrong astui kuun kamaralle? Nähtävästi nukkumassa, Suomessa oli silloin yö. EVVK. Vuonna 1969 ei vielä tarvinnut elää reaaliaikaisessa mediamaailmassa. Ehtihän nuo uutiset sitten myöhemminkin kuulla ja nähdä.

Ääni jää soimaan OSA II

Tiistai 14.8.2018 - Eero Aro

1982 esitelty Quantec Room Simulator oli ensimmäinen jälkikaiuntalaite, jossa oli Freeze-toiminto. On hieman vaikeaa kuvitella, millaista käyttöä suunnittelijat olivat toiminnolle oikein kuvitelleet, sitä ei nimittäin kovin paljon ollut. Ambientteja loputtoman pitkiä sointuja sillä kyllä sai aikaan.

QRS.jpg

Muiden viivelaitteiden Freeze-toiminto oli tuttu. Niissä viivemuistin pituinen "lenkki" luuppasi loputtomiin. Quantecin Freeze oli toisenlainen. Se sämpläsi sisään syötetyn äänen taajuusinformaation ja jätti aikaulottuvuuden huomiotta. Se ei siis ollut aikaluuppi. Quantecin Freezeen syötetty taajuussisältö jäi soimaan loputtomiin, tai ainakin niin kauan kuin laitteessa oli sähköt päällä.

"Jäädytettyyn" ääneen oli mahdollista lisätä uusia ääniä ENT-painiketta (Enter) painamalla.

Quantecin Freezellä oli joskus hauska leikkiä vähän aikaa, mutta radio-ohjelmien teossa sillä ei juuri ollut käyttöä. Vain yhden ainoan kerran pääsin käyttämään äänen "jäädytystä" När göken gol vid Seine -kuunnelmassa. Siinä on unenomainen pastoraalikohtaus, jossa skoolataan shampanjalaseja. Syötin lasien kilauksen Quantecin Freezeen, joka jäi soimaan kirkkaana pitkänä äänenä, joka sekoittui kohtauksessa kilahtelevien lampaiden kellojen ääniin. Kun laseja kilautettiin toisenkin kerran, lisäsin senkin samaan pitkänä soivaan taustaääneen. Tämä lasien kilauksista muodostunut huntu soi koko moniminuuttisen kohtauksen loppuun saakka. Tavallaan tein siis uskomattoman pitkän jälkikaiunnan vain niille äänille. Valitettavasti en löytänyt mistään kuunnelman kopiota, jotta olisin voinut laittaa tähän ääninäytteen.

Quantec oli äänenlaadultaan erinomainen laite, vaikka erityisen korkeita ääniä kaiunta ei sisältänyt. Käytettävät parametrit olivat muista laitteista poikkeavia, ne perustuivat simuloidun akustisen tilan parametreihin, tilavuuteen (kuutiometreinä), jälkikaiunta-aikaan, ensimmäiseen heijastukseen ja matalien kaiunnan kertoimeen.

Laitteen toinen sukupolvi QRS/XL olikin sitten vähän hankalampi käyteltävä, kun valmistaja vähensi säätimiä ja otti käyttöön pienikokoisen nestekidenäytön. En ollut ainoa, joka piti alkuperäisestä QRS:stä enemmän.

Ääni jää soimaan OSA I

Tiistai 7.8.2018 - Eero Aro

Ääni jää soimaan OSA I

Jo kauan sitten olin oivaltavinani, että äänitarkkailija oikeastaan käyttelee aina "aikakonetta" työtä tehdessään. Äänitarkkailija manipuloi ääntä ajassa. Se, kuinka paljon ajassa siirrytään tai aikaa siirretään, vaihtelee. Skaala vaihtelee muutamista millisekunneista vuosiin.

Jo pelkkä äänittäminen on ajansiirtoa, sillä tehty äänite kuunnellaan vasta lyhyemmän tai pitemmän ajan päästä. Mutta myös monet ääniefektit ovat ajan manipulointia. EQ, jälkikaiunta, viiveet, flangeri, phaser ja lähes kaikki muutkin efektit perustuvat äänen viivästämiseen, poikkeuksena ovat vaihelineaariset suotimet.

Ääni tapahtuu ajassa ja äänen kuulemiseen tarvitaan aikaa. Jos ääni soi vain mitättömän lyhyen ajan, niin äänivärähtelyä ei ehdi tapahtua. Ihminen ei havaitse äärimmäisen lyhyttä ääntä. Lisäksi, mitä matalammasta äänestä on kysymys, sitä pitempi aika tarvitaan siihen, että ääni havaitaan, koska pienillä taajuuksilla äänivärähtelyn aallonpituus on pitkä.

Yksi vekkuleimmista äänen käsittelytavoista on äänen keston lyhentäminen tai pidentäminen ilman, että äänen korkeus muuttuu. Muutetaan ajan funktiota, mutta ei muuteta värähtelyn äänenkorkeutta. Tällainen muokkaus tuli oikeastaan kunnolla mahdolliseksi vasta digitaaliäänen myötä. Digitaalinen aikakompressio perustuu signaalin uudelleennäytteistämiseen.

Mutta kuitenkin jo analogikaudella oli olemassa mekaanisia välineitä äänitteen aikakompressointia varten. Eltro Tempophon oli yksi sellainen. Se perustui pyörivään äänipäärumpuun.

Eltro_Tempophon.jpg

Seuraavat esimerkit olen tehnyt tietokoneessa pyörivällä ilmaisohjelmalla, jonka nimi on Paul's Extreme Sound Stretch.

Lähtökohta on 15 sekunnin pituinen pätkä posetiivin soittoa.

Venytin äänitteen pituuden kymmenkertaiseksi. Ääni on siis muuten aivan sama kuin edellä, mutta se kestää kaksi minuuttia ja 41 sekuntia. Ääni tapahtuu hidastettuna.

Posetiivi hidastettuna 1:10:een

Kolmanneksi sama äänite 50-kertaiseksi venytettynä. Vaatii jonkin verran kärsivällisyyttä kuunnella äänite loppuun, sillä sen kesto on 13'21". Alkuperäisestä hilpeästä posetiivin soitosta kuoriutuu esiin paikoitellen jopa horror-elokuvan tunnelmia:

Posetiivi hidastettuna 1:50:een

Paul's Sound Stretchillä muokattua musiikkia löytyy Youtubesta runsaasti. Jos et muuten saa aikaasi kulumaan, niin voit kuunnella vaikkapa A-Ha:n Take On Me:n 800-prosenttisena hidastuksena.

Avainsanat: aikakone

Jalokivirasia

Tiistai 31.7.2018 - Eero Aro

Olin tumpelo. Tuskailin aina CD-levyjen ns. Jewel-boksien hankaluutta, kun taistelin niitä auki. Koteloiden saranat rikkoutuivat, kun koteloita lipesi käsistäni lattialle. Yritin niinkuin kaikki muutkin, avata koteloa samalla tavalla kuin kirjaa, "kirjan kansista" levittäen. Tällä tavalla CD-koteloa on vaikea avata.

ei_nain.jpg

Muovisen CD-kotelon näppärän avaamistekniikan opetti minulle kerran eräs kuunnelmaohjaaja. Kun kotelon kääntää ylösalaisin, se aukeaa naurettavan helposti vain yhdellä sormella kevyesti nostaen. Älä purista myöskään vasemman käden sormilla.

vaan_nain.jpg

Jewel-boxin sinänsä hieno perusidea on, että levy ei kotelossa ollessaan kosketa mihinkään pintaan, eikä naarmuunnu, sillä kotelon keskiö kannattelee levyä vain keskireiän kohdalta. Tämä erinomainen periaate romuttuu kuitenkin siinä vaiheessa, kun keskiön hampaat alkavat katkeilla, ja nehän katkeilevat, koska suurin osa koteloista on tehty kovasta muovista.

Levy tulisi myös poistaa kotelosta niin, että ensin painetaan yhdellä sormella hampaiden keskeltä ja toisella kädellä otetaan levyn reunoista kiinni. Huomasin aikoinaan että tuo keskeltä painaminen oli useimmille vieras asia.

CDkeskio.jpg

Kun osa keskiöhampaista katkeaa, levy pääsee hankaamaan koteloa vasten ja se naarmuuntuu. Lisäksi alkuperäisen Jewel-boxin saranat olivat hentoiset ja murtuivat erittäin helposti, jos kotelo putosi lattialle. Murphyn lain mukaisesti kotelo putoaa aina saranakulma edellä, kuinkas muuten. Jewel-boxista kehittyneempiä koteloita on kyllä julkaistu, mutta nyt CD-levyn hiipuessa markkinoilta niillä ei enää ole juuri merkitystä.

Shure lopettaa

Sunnuntai 29.7.2018 klo 17:16 - Eero Aro

Shure ilmoittaa lopettavansa levysoitintuotteittensa valmistuksen, siis äänirasioiden ja neulojen.

http://www.shure.com/americas/news-events/press-releases/shure-statement-regarding-the-discontinuation-of-phono-products

Harmin paikka, sillä Shuren äänirasiat ovat aina olleet laadukkaita. Mahdollisesti päätöksen takana on alueen heikko kannattavuus, vaikka vinyyli onkin tehnyt jonkinlaisen paluun.

Luultavasti Shuren muiden tuotteiden, kuten mikrofonien valmistus jatkuu.

Avainsanat: äänirasia, levysoittimen neula

Hikoilevat kasetit

Tiistai 24.7.2018 - Eero Aro

Tässä taannoin C-kasetteja digitoidessa tuli vastaan punaisia BASF LH Super-kasetteja, jotka alkoivat vinkua, suorastaan kirkua kasettidekissä vain noin minuutin soittamisen jälkeen. Vinkuminen vaikutti myös kasetilta soivaan ääneen, joten niiden digitoiminen osoittautui hankalaksi.

BASF_LH_Super_punainen.jpg

Vinkuminen viittaa siihen, että ääninauhassa on tapahtunut hydrolyysi. Sidosaine, jolla magnetoituva oksidikerros kiinnittyy nauhamuoviin, hajoaa kemiallisesti. Nauhan pinnalle muodostuu kosteutta ja nauha lipsuu nauhurin vetoakselin ja painorullan välissä. Lipsuminen taas aiheuttaa nauhan tärähtelyä äänipäätä vasten, joka kuuluu äänessä kovina napsuina ja kirkumisena. Lisäksi nestekerros ja irtoava oksidi huonontavat nauhan kontaktia äänipäähän. Äänipäiden, akseleiden ja nauhaohjaimien puhdistamisen jälkeen nauha soi kelvollisesti vain noin minuutin verran, kunnes kirkuminen alkoi taas.
Hydrolyysin vaivaamia kelanauhoja "paistetaan" yleensä tasaisessa 50 asteen lämpötilassa vuorokauden tai kahden verran, jonka jälkeen nauha on mahdollista soittaa, mutta se on tehtävä pian paistamisen jälkeen. Paisto-operaation voi tehdä vain kerran, sillä lämpökäsittelyn jälkeen nauha alkaa tuhoutua yhä nopeammin. Toista mahdollisuutta ei tule. On siis parasta tietää, mitä tekee. Tavallisessa keittiön sähköuunissa nauhan paistaminen ei onnistu, sillä uunin termostaatin tarkkuus ei ole tarpeeksi hyvä. Jos nauhan sisältö on sinulle tärkeää, älä kokeile tätä kotona.
Kokeilin tällä kertaa kasettinauhan kosteuden vähentämiseen toisenlaista keinoa. Otin nauhan pois kasetin sisältä ja peittelin sen silikageelipussien väliin ilmatiiviiseen pakasterasiaan. Silikageeli on sitä rakeista ainetta, jota on pienissä pussukoissa esim. elektroniikkalaitteiden pakkauksissa. Vaikka nimestä voisi niin päätellä, silikageeli ei ole pehmeää tahnaa, vaan se on amorfista piidioksidia, joka on kiinteää, kovaa ainetta. Piioksidi absorboi tehokkaasti kosteutta.
silikageelipussi.jpg
Kokeilin nauhan soittamista yhden viikon kuivatuskäsittelyn jälkeen. Se oli selvästi auttanut. Kasetti, joka alun perin vinkui minuutin soiton jälkeen, pyöri nyt hyvin yli puoli tuntia ja ääni oli ok. Mutta sitten vinkuna alkoi taas.
Niinpä palautin nauhan silikageelikäsittelyyn. Antaa sen nyt kuivua siellä rauhassa. Puuha on hidasta, mutta ei vaadi samanlaisia tarkkuutta kuin nauhan paistaminen.
On olemassa myös keltaisia, oransseja ja vihreitä LH Super-kasetteja. Ne eivät vingu. Punaetikettisissä LH-Super kaseteissa on eri tyyppistä nauhaa kuin muun värisissä.
Jos sinulla on vanhoja kasettinauhoja, jotka alkavat vinkua niitä soitettaessa, ja nauhalla on sinulle tärkeää sisältöä, niin on ehkä hyvä tietää, että kasetin digitointi ei ole mahdotonta. Käänny luottamuksella puoleeni, mutta kiire ei saa olla.

Langatonta viestintää

Tiistai 17.7.2018 - Eero Aro

Jaa että radiotoiminta on muka langatonta viestintää? Kyllä ei ole. Sellaista määrää ole koskaan selvitellyt kaikenlaisia piuhoja kuin erilaisten editointiyksiköiden laitteita kytkiessä ja purkaessa. Kuva on vuodelta yks ja kaks. Tässä äänen suunnittelija kyykistelee muovisen joulukuusen ja DAR-työaseman moninapakaapelin välissä. Poika paran pää punoittaa aika lailla. Ja ravistelemallahan tuo soppa ei ainakaan paremmaksi tule.
siimasoppa.jpg

Peukalonjälkeni Studerissa

Tiistai 10.7.2018 - Eero Aro

Studer julkaisi vuonna 1986 viimeisen analogisen studionauhurinsa, A820. Minulla oli onnea päästä nauhurin prototyypin "beta-testaajaksi". Olin jo vuosia avustanut Yleisradion Nauhoitintyöryhmää (joka myöhemmin nimettiin Tallennintyöryhmäksi) testaamalla markkinoille tulleita uusia nauhureita. En ollut työryhmän jäsen, vaan hengasin mukana. Sillä konstilla sain kokeiltavakseni uusia laitteita. Oli mm. hauska päästä äänittämään Aiwan pienellä DAT-nauhurilla ennen kuin sitä oli Suomessa edes myytävänä.

Studer kutsui muutamia nauhureiden käyttäjiä Yleisradiosta ja Itävallan ORF:stä testaamaan A820:n prototyyppiä. Se oli silloin mekaanisesti lähes valmis, mutta äänielektroniikka oli vielä kesken. Vietin kollegani Jaakko Ukkosen kanssa viikon Regensdorfissa Zürichin lähellä syyskuussa 1983. Istuimme monta työpäivää koneen ääressä ja kokeilimme erityisesti sen ergonomiaa. Tärkeää oli mm. että nauhurin nauhanpujotus oli mahdollisimman yksinkertainen ja nauhan editointi helppoa.

Kokeilimme myös kuinka prototyyppi selviää todellisen elämän käyttötilanteista. Nauhurissa on erittäin voimakkaat suoravetomoottorit ja sen kelausnopeus on todella hurja. Kun nauhurissa pyörii kahden tuuman levyinen painava moniraitanauha, niin kyseessä ovat suuret voimat. Erityisesti meitä kiinnosti mekaanisten jarrujen toimivuus.

Olimme tehneet kotimaassa tuliaisiksi ylisuuren 1/4 tuuman studionauhakakun. Laitoimme nauhan koneeseen, nauhurin pikakelaukselle ja kun nauha oli noin puolivälissä ja suurimmalla kelausnopeudella, Jaska napsautti kylmästi nauhan saksilla lennosta poikki. Nauhaa sinkoili pitkin huoneen lattiaa valtavat määrät ja suunnittelijat olivat kauhuissaan. "Ette te noin voi tehdä!" Studerin tekninen johtaja Bruno Hochstrasser hymyili vinosti ja sanoi: "Kyllä he voivat, ja herroilla on varmasti joku syy sille, miksi tätä kokeillaan?" Selitimme, että joskus nauhassa oleva liimaus saattaa aueta kesken kelauksen. Silloin käy näin. Olennaista on, meneekö nauha ruttuun ja pilalle, vai säilyykö nauha käyttökelpoisena.

Toisessa kelaustestissä vedimme töpselin irti seinästä kaikkein hurjimmassa kelausvauhdissa. Taas jouduimme selittämään, että Suomen maaseudulla ulkolähetysauton sähköt saattavat milloin tahansa katketa, kun läheisessä maatalossa käynnistyy esimerkiksi viljankuivuri.

Kaikki prototyypin rääkkäyksemme kirjattiin muistikirjoihin ja oli hauska huomata, että Studer todella paransi niitä asioita, jotka osoitimme puutteellisiksi.

StuderA820.jpg

Tämän A820:n olen kuvannut Islannin Yleisradion kuunnelmatarkkaamossa.

Olen ylpeä, että sain nauhuriin ujutetuksi myös kaksi omaa peukalonjälkeäni. Ehdotin nauhurin laskuriin väliaikakestojen ottamismahdollisuutta yksittäisistä musiikkikappaleista ilman, että varsinaisen nauhalaskurin nollauskohta muuttuu. Studer lisäsi ehdotukseni perusteella nauhureihin ns. LAP-kellon. On hauska nähdä studioalan lehdissä 820:n kuvia, joissa "minun" LAP-painikkeeni näkyy. :-)

Lap_painike.jpg

Valitettavasti minulla ei ole parempaa kuvaa LAP-painikkeesta.

Ehdotin myös, että jollakin ohjelmoitavista toimintopainikkeista voitaisiin lukita Shuttle-kiekolla asetettu pikakelausnopeus. Studer lisäsi Shuttle- ja Cue-kiekkojen väliin kiekkojen muotoa myötäilevän Shuttle Lock -painikkeen. Itse painiketta en siis ehdottanut, vaan toimintoa. Tämä kuva on Studerin esitteestä.

STUDER_A820_Fingertip_Control.jpg

Ehdotimme myös erilaisia nauhalokaattorin toimintoja, mutta niitä Studer ei sisällyttänyt itse nauhureihin, vaan ne toteutettiin SC4008 ja SC4016 synkronointijärjestelmissä. Niitä ominaisuuksia en päässyt koskaan käytännössä kokeilemaan.

Koska nauhuri on täysin softaohjattu, niin käyttöpainikkeetkin ovat vapaasti ohjelmoitavissa. Osasin aikoinaan lähes ulkoa nauhurin asetusvalikon. Joskus pelleilin messuilla vaihtamalla esittelykoneen Play-painikkeen tilalle "Reverse Play"-toiminnon. Koska nauhuri on aikakoodilaite, niin se soittaa nauhaa yhtä hyvin myös takaperin millä tahansa nopeudella. Esittelijöiden ilmeet olivat hauskoja, kun nauhuri ei tehnytkään mitä sen oli tarkoitus.

Prototyyppiä testatessamme emme tienneet, eikä meille kerrottu, että rakenteilla oli kokonainen nauhurisarja, A807, A810, A812, A820 ja A827. Lisäksi A820:stä tehtiin moniraitaversiot ja digitaaliversiot. Vain kerran pääsin käyttämään A820-nauhuria oikeissa töissä. Radion Ulkotuotannon A820 oli käytössämme Rakkauden Ääni -kuunnelman äänityksessä Tampereella ja miksauksessa Helsingin Kulttuuritalolla.

Kaadat(ko?) korvalla

Tiistai 3.7.2018 - Eero Aro

Oletko tullut ajatelleeksi, että kun täytät kapeaa ja korkeaa astiaa vedellä tai muulla nesteellä, niin käytät myös kuuloasi ja joskus jopa ainoastaan kuuloa sen päättelemiseen, milloin astia on täyttymässä? Läpinäkymättömät pullot ja kanisterit saattavat yllättää ja turskauttaa vettä sormille ja vaatteille, jos ei huomaa, milloin pinta saavuttaa pullon suun. Esimerkiksi autoni tuulilasinpesimen säiliö on tällainen. Huomaan myös laskevani sopivan määrän vettä keittiön vedenkeittimeen pääasiassa kuulon avulla.

Vettä kaadetaan kapeaan ja korkeaan astiaan.

Kun astia täyttyy vedellä, niin vedenpinnan yläpuolelle jäävä ilmatila pienenee. Tilan resonanssitaajuus nousee, joka kuuluu vedenkohinan äänenkorkeuden nousuna. Kohina sisältää hyvin laajasti eri taajuuksia, joita pienenevä tila vähentää. Se, milloin täyttö pitää lopettaa, on opeteltava, sillä astiat ovat eri muotoisia. Mutta kun samaa astiaa täyttää toistuvasti, niin äänen korkeudesta voi oppia erottamaan pinnan lähestymisen. Jos pinnan pystyy samalla jotenkin erottamaan ja tuntee astian painon kädessään, niin ylivuodon oppii välttämään.

Sama äänenkorkeuden muutos kuuluu myös vaikkapa veden edetessä kasteluletkussa tai lappoletkussa. Kun äänenkorkeus nousee tarpeeksi korkeaksi, on syytä ottaa silmä pois letkun suuaukon edestä. Samoin vanhanaikainen kaivopumppu piti erilaista ääntä pumppauksen aluksi, kunnes vedenpinta nousi sille tasolle, että vesi alkoi pulputa.

Vessapaukkeen loppu

Tiistai 26.6.2018 - Eero Aro

Mikä voisikaan olla ihanampi asia herkkäkuuloiselle ihmiselle kuin paukahtamaton wc-pöntön kansi, jos se sattuu lipsahtamaan sormista? Edellinen pöntönrenkaamme saavutti jokin aika sitten loppusijoitusvaiheensa, joten oli aika hankkia uusi.

Olin pannut jo aikaisemmin merkille Ikeassa wc-istuimen kannet, joiden saranoissa on kitkahidastus, niitä on mahdoton paukauttaa. Sekä rengas, että kansi sulkeutuvat arvokkaasti, hitaasti ja äänettömästi.

Lid.jpg

Sekä Valloxen, Kullarna, Ekaren että Nömmen-kansissa on liikevaimennetut saranat.

Kiitos Ikea! Elämäni on taas askelta aurinkoisempi ja miellyttävämpi.

Yksi siunattu ja toinen märkä tallennin

Tiistai 19.6.2018 - Eero Aro

Pari kertaa käyttämäni äänityslaite on saanut oikein roiman vesikasteen.
Sonyn D7 Walkman DAT-nauhuri kastui läpikotaisin ortodoksipapin viskomasta vihkivedestä Petserissä, Venäjällä. Äänitimme kuunnelmaa varten luostarin ristisaattoa, johon saapuu tuhansia ihmisiä pitkien matkojen päästä Venäjältä.
Ristisaatto-kuunnelman äänisuunnittelija oli Tiina Luoma. Yritimme varmistaa, että saamme tapahtumasta mahdollisimman paljon ääntä talteen, joten minullakin oli äänitysvälineet. Käytimme OKM-korvamikrofoneja ja pieniä DAT-nauhureita, jotta pystyimme äänittämään huomaamattomasti. Liikuimme Tiinan kanssa vähän eri puolilla aluetta.

Ristisaatto.jpg

Tuhatpäinen väkijoukko kiertää parin kilometrin lenkin luostarialueen ympäri pyhäinkuvia kantaen. Tälläydyin kävelemään saattueen etunenässä tarkoituksenani saada siitä käsin äänitetyksi äänikuva takanani kävelevästä ihmisjoukosta. Aloin kuitenkin jäädä nopeasti liikkuvan massan jalkoihin, joten hyppäsin tietä reunustavalle rinteelle turvaan.
Eräs saattueessa kulkeneista papeista huiski suurella pensselillä vihkivettä tienvieren ihmisjoukkoon. Nauhurini sai siinä mojovan täysosuman ja kastui kokonaan. Äänityksessä veden lätsäys ei kuulu, koska mikrofonit olivat minun korvissani. Nauhuri ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoi äänitystä. Koskaan sen jälkeenkään siinä nauhurissa ei ollut mitään vikaa, päättelen sen johtuvan siunatusta vedestä.

Toisen kerran vein ihan omaa tyhmänrohkeuttani Zoom H2-tallentimeni aivan kuuman lähteen aukon viereen Islannissa. Tämä geysir purkautuu 3-4 minuutin välein. Muutaman purkauksen seurattuani koetin arvioida, mihin vesi osuu. Kävin törkkäämässä zuumin paikkaan, joka oli jäänyt kuivaksi, vähän narulla merkityn alueen sisäpuolelle.

vakea_geysirin_ymparilla.jpg

Aluksi tuossa kohdassa (vasemmalla edessä) ei ollut ketään. Tuo porukka siirtyi siihen myöhemmin. Merkitsin Zoomin tähän osasuurennokseen:

Zoomin_paikka.jpg

Tämän geysirin aukon halkaisija on noin viisi metriä. Hetkeä ennen purkausta vesi velloo ylös ja alas muutaman kerran, ja sitten geysir turskauttaa kuumaa vettä yli 25 metrin korkeuteen.

Geysir purkautuu, ääni .

Purkaus.jpg

Hain laitteeni pois ja ravistelin sen kuivaksi. Kokeilin toimiiko kuuntelu, ja ihmeekseni se toimi aivan normaalisti. Tämä vesi ei kuitenkaan ollut siunattua. Se haisi voimakkaasti mädälle kanamunalle.

Ari Koivumäki - Maiseman äänittäminen

Maanantai 11.6.2018 - Eero Aro

Ari Koivumäki esitti viime viikolla väitöskirjansa Maiseman äänittäminen, Äänimaisematutkimus äänisuunnittelun tukena.

Koivumaki_vaitoskirja.jpg

Taas yksi hieno ja kaivattu tutkimus akustisen ekologian, äänen ja äänitaiteen alueelta! Ääneen liittyviä tohtorintutkintoja on tehty ilahduttavan paljon viime vuosina.

Äänestä on vaikea puhua ja kirjoittaa, sillä äänen kuvaileminen, varsinkin etukäteen on  hankalaa. Lyhyenkin äänen kuvailemiseen tarvitaan paljon sanoja. Uskomattoman paljon tarkkaamoissa selitetään tyyliin "siihen tulis niinku sellanen pyöree, ja sitten niinku iskuna TÖDÖÖ ja sit hiljaa nousten ssssssssshhhhhhhh ja sitten feidaus, vähän niinku usvaan".

Ääntä yritetään myös kuvailla visuaalisilla vertauksilla tai verrata johonkin aikaisempaan teokseen, vaikkapa musiikkikappaleeseen. Jos tekijöiden käsitys tuosta aikaisemmasta ei ole sama, niin tekeillä olevaa versiota joudutaan hakemaan kokeilemalla, kuuntelemalla, tekemällä muutoksia ja kuuntelemalla, jne.

Kokonaisen elokuvan, teatteriesityksen tai kuunnelman yksityiskohtaisen äänisuunnitelman kirjoittaminen kirjalliseen muotoon voisi olla pitkällinen ja hidas prosessi, enkä usko että sellaiseen kannattaa ryhtyä. Äänisuunnitelman kirjoittaminen etukäteen sanoiksi ei luultavasti johtaisi erityisen hyvään lopputulokseen. Vain hyvin lyhytkestoisen teoksen kirjoittaminen voi olla hyödyllistä. Melko varmasti käytännön äänittäminen ja miksaaminen ja tekijöiden välinen kommunikaatio, sekä korvien käyttäminen tuottaa paljon elävämpiä teoksia. Unohtamatta sitä, että sattumalle kannattaa antaa mahdollisuus, vaikka välineet ovatkin tarkkoja ja kliinisiä.

Se, mitä tarvitaan, ja mihin Ari Koivumäenkin tutkimus tuo paljon apua, on sanasto ja kieli, jolla äänestä voidaan keskustella. Tähän kekoon on Ari nyt kantanut suuria korsia. Työ ei ole tapahtunut aivan hetkessä, vaan siihen on tarvittu vuosikymmenien käytännön työtä ja pitkäjänteistä paneutumista. Hyvin tehty.

Vanhemmat kirjoitukset »