Tonfiks. Käsittelee ääntä.

Krouvinpuoleiset käyttöliittymät

Tiistai 13.11.2018 - Eero Aro


EMT julkaisi vuonna 1976 erään ensimmäisistä digitaalisista jälkikaiuntalaitteista. EMT:n analogiset kaiuntalaitteet olivat silloin jo tuttuja, peltikaiku EMT 140 oli nimittäin peräisin vuodelta 1957. Peltikaiut olivat suurikokoisia ja niiden laatikot piti sijoittaa erilliseen hiljaiseen huoneeseen, sillä huoneessa liikkuminen ja askeleet sekoittuivat kaiutettavaan ääneen. EMT:n gold foil-tyyppiset peltikaiut olivatkin sitten hieman pienempiä.

Vuonna 1976 elektronisten komponenttien integrointi ei vielä ollut kovin korkealla tasolla, ja EMT 250:n muisti olikin rakennettu erillisistä komponenteista ja mikropiireistä. Laitteessa oli yli 400 mikropiiriä ja 16 kilotavua RAM-muistia. Muisti koostui 80 kappaleesta yhden kilotavun muistipiirejä.

70-luvun mikropiirit tarvitsivat paljon virtaa, joten laitteen virtalähteestä piti tehdä tehokas. Suuri osa tehosta haihtui lämpönä harakoille, joten 250:n pystyseinämät olivat jäähdytysripoja. Kuvassa virtalähde on litteä osa kotelon oikealla puolella, se oli maalattu punaiseksi.

Jälkikaiunnan lisäksi 250:ssä oli myös muita efektejä, viive, phaser, chorus ja kaiku (echo). Pisin mahdollinen jälkikaiunta-aika (reverberation) oli 9 sekuntia.

EMT 250:n myyntihinta oli 20.000 $.

Näin EMT 250:n ensimmäisen kerran AES:n messuilla Eindhovenissa 1983, ja jo silloin se vaikutti minusta huvittavan näköiseltä laitteelta. Siinä oli neljä suurikokoista vipua, joilla kaikuparametreja säädettiin.

EMT250.jpg

Mainoksen pikkukuvassa on EMT 244, jollaista itsekin joskus käytin. Myös 250 saattoi olla Ylessä joskus kokeiltavana, mutta tietääkseni sellaista ei koskaan ostettu.

EMT 250 toi mieleeni Tandbergin kelanauhurit, joissa oli yksiotevipu, jolla käyteltiin toistoa, pikakelauksia molempiin suuntiin ja pysäytystä. Lisäksi sillä pystyi vapauttamaan nauhan vetomekanismin, jotta uusi nauha oli helppo asettaa nauhuriin. Tandberg korvasi tällä yhdellä korennolla Play, Stop, FF ja Rew -painikkeet, jollaiset nauhureissa yleensä oli.

Yksiotevivun hyvä puoli oli se, että laite todella teki sitä, mitä oli tarkoituskin. Kun nauhaa kuunneltiin, niin sitä kuunneltiin. Yksiotevivulla ei voinut laittaa kahta ristiriitaista toimintoa päälle yhtäaikaa, niin kuin joidenkin painikenauhureiden kanssa saattoi käydä. Tosin niissäkin oli yleensä kyllä järjestetty niin, että tietyt painikkeet poissulkivat väärät toiminnot.

Tandbergin nauhureita oli Suomessa paljon, sillä niitä käytettiin kieliopetuksessa käytännöllisesti katsoen kaikissa kouluissa. Oli kokonaisia kielistudioluokkia, joissa jokaisella oppilaalla oli käytössään oma nauhuri. Opettaja pystyi valitsemaan kuulokkeisiinsa yksitellen minkä tahansa opiskelijan äänen ja saattoi keskustella hänen kanssaan ääniteitse.

Minusta Tandbergin yksiotevipu oli jotenkin huvittava. Se toi mieleeni kaivinkoneen käyttövivut.

Tandberg_vipu.jpg