Tonfiks. Käsittelee ääntä.

Miksi kaiutinlaatikot on reikiä ilman?

Tiistai 26.2.2019 - Eero Aro

Voe mahoton! Kyllä kuuklekääntäjän kääntämiä sivuja on sitten joskus lustia lukea. Tässä jonkun JoonaDusta-sivuston siansaksaa, "miksi kaiutinlaatikot on reikiä ilman"?

Muista, että "high-end -kaapit sisältää tyyppi ilmanvaihdon".

nauru.jpg

Miksi kaiutinlaatikot on reikiä ilman?

Erityisesti puhuja laatikko malleja ovat reiät ilmanvaihtoa varten. Nimeltään "portit", nämä reiät on ensisijainen tehtävä on parantaa alhainen äänen taajuudet, jolloin ääniaallot syntyvät takana kaiuttimen suuntautuu ulospäin. Kotelot, joissa on enemmän kuin yksi kaiutin, portteja käytetään myös lievittää ilmanpaine ja estää matalalla taajuusalueella loukussa ja vaikuttaa fyysistä liikkuvuutta ja äänensävyn ylimääräisen kaiuttimia.

Pyöreitä portteja

Pyöreä satamat ovat yksinkertaisesti pyöreitä reikiä hakattua etu- tai takaosaa kaiutinkotelon. Kun suunnittelu "viritetty portti", muoviputken tai metallista työnnetään ulompaan porttiin kanavan muodostamiseksi kaapin sisällä. Tämä putki on "viritetty" ja matemaattisia laskelmia määrittää leveyden sen halkaisija ja pituus korostamaan tiettyjä taajuuksia. Kuitenkin putki ei ole rajoitettu muodoltaan sylinterimäinen, ja se voi muodostaa kompleksin sokkelo äänen hienosäätö.

Neliö tuuletusaukkoja

Neliö ristikot muistuttavat tuning satamien kierroksella, mutta tarjoavat joustavuutta, koska sen muoto ja helppous rakentamisen. Neliöt portit voivat sisältää sisäisen kulmat, näytöt ja lisäksi aukot muokkaamisessa.

Ura tuuletusaukkoja

Säätöreijät ilmanvaihto sijaitsevat tyypillisesti alareunassa kovaäänisen voivat sisältää sisäisiä välilevyjä ohjaamaan äänen osaksi uraa. Jotkut kaapit käyttäen porttia kehittää malleja käyttäen lähtö sisäinen näytöt, jotka muodostavat kanavat ja kammiot tarkentaa matalia taajuuksia.

Kuvioyhdistelmän

High-end kaapit ammattikäyttöön kaiuttimet voi sisältää useamman kuin yhden portin ja tyyppi ilmanvaihto, ja useita sisäisiä levy kokoonpanoissa. Yleinen esimerkki on suunnittelu "taitettu torvi", kaiuttimet on asennettu takana, keskellä tai karsinan laitaa. Sarja ohjauslevyjä, satamien ja tuuletusaukkojen viritetty basso ääniä ja liikkuu kohti kaapin etuosassa.

Digitaalinen VHS-kasettinauhuri

Tiistai 19.2.2019 - Eero Aro

No enpäs tiennyt, että tällainenkin vehje on ollut olemassa:

Technics SV-P100

SV-P100 julkaistiin vuonna 1981. Uskomaton peli, tallensi digitaalista stereofonista ääntä VHS-kasetille. En epäile yhtään, etteikö äänenlaatu olisi ollut hyvä, sillä tallenneformaatti oli PCM-koodattu. Paljon pienikokoisempi digitaalinen DAT-nauha julkaistiin vasta 1987.

Technics_SV-P100_kasettidekki.jpg

Hyllyssäni on vielä, ainakin vähän aikaa, Alesiksen 8-raitainen digitaalinen ADAT-moniraitanauhuri, joka käyttää VHS-kasettia, mielellään S-VHS-nauhaa. Vai haluaako joku ostaa?

ADATit olivat suosittuja ennen digitaalisten äänityöasemien kautta. Useita ADATeja voitiin synkata yhteen, jolloin raitamäärää voitiin kasvattaa. Minäkin tein kerran ääni-installaation, jossa kolme ADAT-nauhuria soitti ääntä kahteenkymmeneen neljään pikkuiseen kaiuttimeen.

Kun VHS-kasetti on mekaaninen laite, niin tietynasteista rauhallisuutta kaivattiin, kun nauhurit hakeutuivat soiton aluksi keskenään synkkaan ja ääni alkoi kuulua.

ADAT-nauha pyöri hieman nopeammin kuin VHS-videonauhurin nauha, joten ADAT-kasetille mahtui vähän lyhyempi kesto, kuin kasetin päälle oli painettu.

Youtubessa on video, jossa SV-P100 on toiminnassa.

Mitä eroa on kaiulla?

Tiistai 12.2.2019 - Eero Aro

Äänenmiksaustöissä on tapana puhua "kaiusta". Suomenkielinen ammattislangi ei valitettavasti tee eroa kaiun ja jälkikaiunnan välillä, mutta työtä tehtäessä yleensä ymmärretään puolin ja toisin, kumpaa tarkoitetaan. Jos ei, niin sitten käytetään englanninkielistä terminologiaa, jota en itse kovin mielelläni suosi.

Useimmiten "kaiulla" tarkoitetaan studiopuhekielessä jälkikaiuntaa, englanniksi reverberation. Jälkikaiunta muodostuu tuhansista äänen heijastumista huonetilassa, jotka vähitellen vaimentuvat kokonaan pois. Tavanomaisen kalustetun olohuoneen jälkikaiunta-aika on noin 0,5 - 1 sekuntia. Kalusteet, matot ja verhot lyhentävät jälkikaiunta-aikaa. Suuressa tilassa, esimerkiksi konsertti-tai kirkkosalissa jälkikaiunta-aika voi olla 2,5 sekuntia.

Tässä on yksi lyhyt, doing-ääni sellaisenaan, kuivana, kaiuttamattomana

Tässä sama doing-ääni on kaiutettu jälkikaiunnalla

Sana kaiku, englanniksi echo, tarkoittaa erillistä ääniheijastusta, joka heijastuu kuulijan korviin jostain kovasta ja laajasta pinnasta, joka on tarpeeksi kaukana. Tällainen on tyypillisesti korkea kallioseinä järven tai lammen takana.

Tässä alkuperäinen doing-ääni, jonka jälkeen kuuluu yksi kaiku

Ääni etenee 340 metriä sekunnissa. Kuulon ns. integraatioaika on noin 40 millisekuntia, joten aivan lähellä olevasta pinnasta saapuvaa heijastusta ei havaita kaikuna. Lyhyt viive muuttaa äänen luonnetta. Sellaisen voi kuulla esimerkiksi kylpyhuoneessa, kun ääni tärähtelee kovien kaakeloitujen seinäpintojen välillä.

Mellotron Riffissä

Tiistai 5.2.2019 - Eero Aro

Postiluukusta kopsahti uusi Riffi-lehti.

Siitä löytyy kirjoittani juttu Mellotron-instumentista. Tiedättehän, se vehje, joka soi progemusiikin kautena hyvin monien bändien levyillä ja keikoilla. Suomeen Mellotroneja ei ole kulkeutunut kovin monta, mutta muutama kuitenkin.

Täällä on kuva yhdestä Suomessa asuvasta Mellotron 400:stä.

Tämä biisi on vanha tuttu, siinä soi Mellotron:

SFF_introscore.jpg

Bell Tone Synth Works: How the Mellotron works? Alison Stout esittelee erittäin havainnollisesti Mellotron 400:n rakenteen ja toiminnan.

Lyijykynä ja c-kasetti?

Tiistai 29.1.2019 - Eero Aro

Ne, jotka olivat nuoria 1960-80 -luvuilla, muistavat vielä, millä tavalla C-kasetti ja lyijykynä liittyvät yhteen. Joku muukin kynä kävi, mutta kulmikkuus tai esim. kumipinta oli hyödyksi.

Lyijykynän avulla oli mahdollista pyörittää löysälle mennyt nauha tiukemmalle kasetin sisällä, tai kelata nauha alkuun. Jos löysän nauhan laittoi nauhuriin ja käynnisti toiston, nauha saattoi helposti kieputtua vetoakselin ympärille ja sotkeutua mekanismin sisälle. Sen sotkun selvittäminen olikin vaikeampi homma, ja ohut nauha oli siltä kohdalta lopullisesti rypyssä ja soi huonosti.

Nauha kelattiin alkuun kynän avulla siksi, että korvalappustereoiden paristoja pyrittiin säästämään musiikin kuuntelua varten. Pikakelaus kulutti paristoja, joten kelaus pyrittiin hoitamaan muuten.

Standardi lyijykynä oli vähän liian kapea kasetin reikään, mutta kun kynää piti vähän vinossa, niin pyörittely onnistui oikein hyvin.

kasetti_lyijykynaA.jpg

Jotkut hoitivat kelauksen pitelemällä kynästä kiinni ja pyörittämällä kasettia vinhasti ympäri. Tällä tavalla nauha tuppasi jäämään vähän löysälle.

kasetti_lyijykynaB.jpg

Oli olemassa myös erityisiä kasettinauhan kelauslaitteita, jossa oli pieni veivi ja hammasratasmekanismi.

cassette_winder.jpg

Stratofonia

Tiistai 22.1.2019 - Eero Aro

Jaa-a, mitähän mahtoi olla stratofonia?

Harman-Kardon julkaisi 1970-luvulla ULA-vastaanottimia, joita he mainostivat tällä nimellä. Markkinointiosasto oli vain tainnut keksiä uuden iskusanan. Ainakin vastaanotinsarja oli täysin transistoroitu, joka oli uutta tuohon aikaan. Päätevahvistimien tehot olivat aika pieniä 70-luvulla, kun tarpeeksi tehokkaita transistoreita ei vielä ollut kehitetty.

HK_Stratophonic.jpg

Sähkö-Harrikka

Tiistai 15.1.2019 - Eero Aro

Tietääkseni yksi harvoista patentoiduista moottoripyörän äänistä on Harley-Davidsonin ääni, vaikka saattaa se olla ainoakin. Se on niin tunnusomainen, että sitä olisi vaikea jäljitellä muuten, kuin rakentamalla tarkalleen samanlainen moottori ja pakoputkisto.

En aivan erityisen paljon pidä kovista (moottorien(kaan)) äänistä, mutta Harley-Davidson on poikkeus. Erityisen hienolta kuulostaa, kun pyörä sattuu ajamaan auton edellä moottoritiellä. Harrikan matala jytinä tuntuu kehossa, vaikka se meneekin 50 metriä edellä. Komea ääni!

Nyt Harley-Davidson on kehittänyt sähkömoottoripyörän, joka on tällä tietoa tulossa USA:ssa myyntiin ensi elokuussa.

Kun sähkömoottorista ei lähde juuri mitään ääntä, niin uudessa H-D:ssa tulee olemaan sähköisesti muodostettu ääni, joka ei pyri jäljittelemään V-moottorin ääntä, vaan on aivan uusi, futuristinen ääni:

"The LiveWire model is designed to produce a new signature Harley-Davidson sound as it accelerates and gains speed. This new futuristic sound represents the smooth, electric power of the LiveWire motorcycle."

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan.

Harley Davidson LiveWire

Tässä se vanha tuttu ääni

Virtuaalilasit

Tiistai 8.1.2019 - Eero Aro

Motonetin iskukorista lähtivät mukaani virtuaalilasit, ne eivät joulukuun tarjouksessa maksaneet kuin kahdeksan euroa:

https://tinyurl.com/ycgaaawy

En ollut koskaan ajatellut, että viitsisin moista laitetta hankkia, mutta olematon hinta sai minut poimimaan laatikon mukaani.

Edullisen hinnan salaisuus on se, että tämä tuote ei sisällä mitään elektroniikkaa. Nämä virtuaalilasit ovat vain muovinen sukellusnaamaria muistuttava pidike, johon kiinnitetään älypuhelin. Puhelin sisältää kaiken elektronisen osuuden.

VRlasitREZ.jpg

Kännykkään ladataan ilmainen sovellus. Valmistajan sivuilta löytyy myös 3D-kuvia ja videoita. Niitä on lisäksi YouTubessa ja muissa palveluissa.

Kännykkä on suhteellisen helppo asettaa pidikkeeseen. Kuulokejohdon kolo on hieman  ahdas minun puhelimelleni, Bluetooth-kuulokkeet ovat kätevämmät tässä käytössä. Vekottimen linssit säädetään omille silmille sopiviksi ja hihnat niin, että härveli pysyy päässä. Sitten vain katselemaan.

Laite pitää ottaa kokonaan pois päästä, kun haluaa käytellä kosketusnäyttöä. Joissakin kuvissa ja videoissa tosin on katseella ohjattava "käyttöliittymä". Kun kallistaa katseensa alaviistoon, niin sieltä löytyy piste, jota vähän aikaa tuijottamalla saa näkyviin virtuaalisia käyttöpainikkeita. Edelleen niitä tuijottamalla voi valita esimerkiksi seuraavan videon.

Varsinkin videoiden resoluutio on aika surkea, mutta kyllä niistä jonkinlaisen käsityksen saa VR:n mahdollisuuksista. Stillkuvissa on monesti parempia resoluutioita. Äänet ovat laadultaan erittäin vaihtelevia, ne ovat monoa, stereota tai binauraalista ääntä. Binauraali- ja stereoääni ovat ristiriidassa 3D-kuvan kanssa, sillä äänikentän orientaatio säilyy pään suhteen koko ajan samana, vaikka näkökentässä voi katsella kaikkialle ympärille. Kuva ja ääni eivät näin ollen ole tilallisesti synkassa. Surroundääntä en VR-tallenteista ole vielä löytänyt, eikä se oikein ilman head-tracking -asentotunnistusta oikein toimisikaan.

Hauska lelu, vähäksi aikaa.

Rouskis rouskis

Tiistai 1.1.2019 - Eero Aro

Päivän ääni on nastakenkien narske jäisellä kadulla.

Nastakengät ovat paras keino välttyä liukastumasta jalkakäytävällä. Olen näillä jo rouskutellut pari talvea ja ollut erittäin tyytyväinen hankintaani. Ainoa hankaluus on, että nämä kengät ovat ostoskeskusten lattioilla tappovaaralliset, sillä nastat luistavat tasaisella ja kovalla kivi- tai metallipinnalla. On sellaisiakin nastakenkiä, joista nastat voi ruuvata pois näkyvistä silloin, kun mennään sisätilohin. Sellaisia en tullut ostaneeksi.

Nastakengat.jpg

Hyvää Joulua!

Maanantai 24.12.2018 - Eero Aro

Hyvaa_Joulua_2018.jpg

Toistosta syntyy musiikkia

Tiistai 18.12.2018 - Eero Aro

Amerikkalainen puheentutkija Diana Deutsch teki aikoinaan mielenkiintoisen havainnon. Kun lähes mitä tahansa lyhyttä äänijaksoa toistetaan pitemmän aikaa, aivomme alkavat mieltää rytmisen kuvion musiikiksi. Deutsch teki kokeita puheesta leikatuilla pätkillä. Yhtenä tyypillisimpänä esimerkkinä Deutsch esitti omasta puheestaan leikkaamansa jakson "sometimes behave so strangely", joka tosiaan alkaa kuulostaa yksinkertaiselta melodialta.

En ole asiaa syvemmin tutkinut enkä opiskellut, mutta tuo Deutschin valitsema englanninkielisen puheen jakso kyllä sisältää jo itsessään puheen nuotin. Meidän suomenkielessämme melodisia aineksia on paljon vähemmän kuin monissa muissa kielissä. Suomea puhutaan monesti hyvin monotonisella nuotilla, eikä puhutulle suomen kielelle vielä muutama vuosikymmen sitten ollut tyypillistä lauseen lopun nouseva melodia. Se ominaisuus on tullut kieleen vasta viime aikoina, ja on todennäköisesti omaksuttu muista kielistä. Samantyyppisen laulavan jakson valinta suomenkielisestä puheesta voi olla vähän työläämpää kuin englanninkielisestä puheesta.

Diana Deutsch:

https://aeon.co/essays/why-repetition-can-turn-almost-anything-into-music

Sitten muuta ääntä kuin puhetta. Tein seuraavan lyhyen näytteen muutamassa minuutissa sekvensseriohjelmalla. Kuvio on todella simppeli ja se toistuu jatkuvasti. Muuttelin ainoastaan sävyn modulointia vähäsen. Tällä tavalla voi helposti tuottaa kilokaupalla taustamusiikkia esim. tv-dokumenttiin. Tähän ei sävellystaitoa tarvita, kunhan kääntelee nappuloita, eikä senkään homman kanssa ole kiirettä.

Arpeggio, valmistusaika kolme minuuttia.

Tonematrix on hauska pieni soitin, jonka kanssa voi leikkiä silloin, kun ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä. Sekin todistaa samaa ilmiötä. Tonematrix oli välillä kadoksissa, mutta nyt se on taas ilmestynyt käyttöön.

http://tonematrix.audiotool.com/

tonematrix.jpg

Efektikenraali

Tiistai 11.12.2018 - Eero Aro

KAVI:n Elävä muisti-sivulla on filmi Yleisradion päivä. Filmi kertoo, mitä Fabianinkadun Radiotalossa tapahtuu yhden vuorokauden aikana, se on tehty vuonna 1947.

https://www.elavamuisti.fi/aikajana/yleisradion-paiva

Seitsemän minuutin paikkeilta alkaa jakso, jossa Markus Rautio ohjaa radiokuunnelmaa. 7'50" kohdalla esitellään tarkkaamossa työskentelevät ohjaaja, tarkkailija ja "efektikenraali".

Efektikenraali.jpg

Efektikenraali!

Jessss! Hieno titteli, vaikka en usko, että virallisesti äänitehosteiden soittajaa nimitettiin niin. Tietääkseni äänitarkkailijoita kutsuttiin tuohon aikaan tavallisimmin ääniteknikoiksi.

Olisi kyllä ollut hienoa olla efektikenraali, sillä efektikenraalin töitä olen tehnyt paljonkin. Esimerkiksi Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmiin yleensä soitettiin äänitehosteet samalla, kun näyttelijät näyttelivät studiossa, aivan kuten tuossa filmissäkin tehdään. Vasta joskus 1980-luvulla, ja viimeistään 90-luvulla lopetimme tehosteiden reaaliaikaisen soittamisen. Digitaaliset työasemat muuttivat ja järkiperäistivät työtä ja kuunnelmista tuli äänellisesti hallitumpia. Tehostetarkkailija, eli efektikenraali jäi pois työryhmästä.

Pakastettu piano

Tiistai 4.12.2018 - Eero Aro

Steinwayn tehtaalla siis varoitettiin, että pianolakkaus tuhoutuu, jos soitin joutuu olemaan pitkän aikaa pakkasessa. Siitäpä muistuikin mieleeni se keikka, kun äänitin kollegani Linen kanssa pakastettua flyygeliä.

Vietin syksyn 1995 Banffissa, Albertassa, Kanadassa. Banffin pienessä kivikirkossa oli joulukuussa konsertti. Pianonkuljetusliike oli kuljettanut flyygelin umpikuorma-autolla läheisestä Canmoren kaupungista samana aamuna, ulkona oli -32 C pakkasta. Kirkossa oli ollut edelliseen iltaan saakka vain ylläpitolämmitys. Tehokkaampi lämmitys sai hivutetuksi lämpötilaa vähitellen lähemmäs 18 Celsiusastetta. Hanskat kädessä mekin siellä roudattiin.

Tämä on ko. kirkko, St. George in the Pines:
https://www.stgeorgesinthepines.com/

Banffin_kirkko.jpg

Canmoresta on Banffiin vain parikymmentä kilometriä, mutta perille päästyään flyygeli oli jäässä. Pianonvirittäjä Denis Brassard käväisi kirkossa ennen kahtatoista, soitti koskettimistosta yhden pahalta kuulostavan soinnun ja lähti saman tien. Lupasi palata myöhemmin. Toinen viritysaika oli sovittu vartin yli viideksi. Showtime oli illalla kahdeksalta.

Samassa konsertissa oli eri musiikkiesityksissä neljä pianistia. Teresia Svensson tuli paikalle hyvissä ajoin harjoituksiin. Kun kerroimme Teresialle pianosta, hän väänteli naamaansa kärsivän näköisenä. Yksikään pianisteista ei pystynyt soittamaan epävireistä pianoa harjoituksissa kuin lyhyen ajan. Pianon useammat virityskerrat eivät todennäköisesti olisi auttaneet yhtään mitään, kun instrumentin lämpötila ei ehtinyt mitenkään tasaantua tarpeeksi nopeasti. Piano olisi varmaankin pitänyt siirtää jo vuorokautta aikaisemmin.

Se on ainoa kerta, kun olen äänittänyt pakastettua pianoa. Sekä vire, että jokaisen äänen sointi oli aivan hirveä. Lisäksi vire muuttui vielä konsertin aikana. Harmittaa vieläkin, että en kopioinut itselleni sitä äänitettä. Konsertin nauhoitus lähetettiin CKUA-paikallisradiossa pari päivää myöhemmin, niinkuin kaikki äänittämämme konsertit.

konserttityomaarays.jpg

Zuumi kävi täällä

Tiistai 27.11.2018 - Eero Aro

Kirjoitin syyskuussa Zoomin julkaisemasta H3 VR Ambisonics-mikrofonista ja tallentimesta. Olin odottanut edullista Ambisonics-mikrofonia kuin kuuta nousevaa ja nyt sellainen on vihdoinkin saatavana. Tilasin ja sain mikrofonin Saksasta pari viikkoa sitten.

Ihan kiva peli, vaikka aika lelun oloinen. Kevyt, pieni ja heppoisesti rakennettu. Keveys ei tietenkään ole huono asia siltä kannalta, että mikrofonin voi kiinnittää vaikka kameran salamaistukkaan.

Harmikseni huomasin kuitenkin, että laitteessa on vielä pieniä lastentauteja. Ainakin tässä kappaleessa mikrofonikapselien pidike heiluu (oikeastaan se pyörähtää) millimetrin osien verran ohuen varren päässä. Siitä aiheutuu se ongelma, että liitoksen klappi kuuluu mikrofonissa klonksahtelevana äänenä, jos mikrofonia liikutetaan. Klonksahtelu kuuluu tietyissä asennoissa, ei koko ajan. Mutta se tarkoittaa, että en voisi äänittää H3VR:llä kävellessäni, ja juuri sellaisia äänityksiä teen aika paljon.

Tässä esimerkki H3 VR:n kolinasta, heiluttelin mikrofonia edestakaisin, enkä edes kovaa.

Valmistaja mainostaa, että mikrofoni sopii 3D-videokameroiden mikrofoniksi. Mutta jos mikrofonia ei voi liikuttaa ilman että se aiheuttaa häiriöääniä, niin kuinka kameran kanssa sitten liikutaan?

Eräältä saksalaiselta kollegaltani sain kuulla, että monien muidenkin ostamissa H3:ssa on aivan sama vika, joten kolina ei ollut vain tämän yksilön vika. Saksan maahantuojan mukaan takuu raukeaa, jos liitoksen liimaa itse. Todennäköisesti tarvittaisiin vain tippa tai kaksi pikaliimaa. Maahantuoja oli kehottanut käyttämään teippiä, jonka voi tarvittaessa poistaa.

Minua ei vaan nyt yhtään kiinnosta ruveta heti korjailemaan suoraan tehtaan paketista otettua uutta laitetta. Mietin asiaa parin yön yli ja päätin palauttaa ostoksen myyjälle, enkä ruvennut takuupelleilyyn. Zuumi lähti tänään maitojunalla reippaasti takaisin Saksaan. Paskan myivät.

paketti.jpg

Minulla ei ole mitään Zoomia vastaan, käytössäni on edelleen Zoomit H2 ja H4n, joita molempia käytän varsin usein. Molemmat ovat toimineet vuosikausia oikein hyvin. H3:n valikkorakenne ja painikkeet ovat hyvin samantapaiset kuin H2:n ja H4n:n, joten H3:n käyttö ei ollut vaikeaa.

Toivottavasti valmistaja tekee myös näille asioille jotain:

  • H3:n mukana tulee vaahtomuovisuoja, joka peittää mikrofonikapselit. Soundfield-tyyppisessä mikrofonissa on neljä eri suuntiin osoittavaa herttakapselia, joten yhdistelmä on erittäin herkkä tuulelle ja ilmavirtauksille mistä tahansa suunnasta. Veikkaan, että röllityyppinen karvatuulisuoja on H3:lle parempi. Tallentimen runko on alttiina kosteudelle ja lumelle, joten meidän oloissamme myös itse tallennin pitäisi suojata jotenkin.
  • Jostain syystä H3:lla ei voi tehdä ID-merkkejä äänityksen aikana ilman, että tallennus pysäytetään Pause-modeen. Juoksevan Mark ID-toiminnon Zoom pystynee lisäämään softapäivityksenä.
  • Äänitetyn tiedoston aikaleima ei ole tallentimen kellon asetetun ajan mukainen, se on kahdeksan tuntia pielessä.

Mistä flyygelit tulevat?

Tiistai 20.11.2018 - Eero Aro

Vuonna 1990 pääsin käymään Steinwayn pianotehtaalla Hampurissa. Tehdaskäynti liittyi AES:n laitenäyttelyyn ja seminaariin.

Kiertokäynnillä kierrettiin sama reitti, jonka tuote kulkee sitä valmistettaessa, sillä erolla, että me kävelimme sen vajaassa tunnissa, mutta pianon rakentamiseen tarvitaan seitsemän vuotta, kun aloitetaan raaka-aineiden saapumisesta tehtaalle.

Aluksi käytiin alueella, jonne puutavara tuodaan ja varastoidaan. Näpsäisin valokuvan pihasta.

Tiikkia.jpg

Se olikin sitten ensimmäinen ja viimeinen kuva, jonka Steinwayn tehtaalla kuvasin, sillä kiertokäynnin vetäjä huomautti kohteliaasti, että kuvaaminen on kielletty ja komensi laittamaan kameran pois.

Kuvassa on Etelä-Amerikasta tuotuja tiikkipuutukkeja. Tukit sahataan lankuiksi, joita kuivataan katoksen alla ensin muutama vuosi ja sen jälkeen lämmitetyissä sisätiloissa useita vuosia lisää. Sitten kelvollisiksi katsotuista lankuista aletaan sahata rakennustyössä käytettäviä osia. Tiikin lisäksi Steinway muistaakseni käytti ainakin vaahteraa ja kuusta. En pidä kuvan julkaisemista suurena rikoksena nyt 28 vuoden jälkeen.

Steinwaylla ei ollut suuria halleja, kaikki tilat olivat suhteellisen pieniä työpajoja. Tila, jossa koottiin flyygelin kielten alla näkyvä puulevy, yksi tärkeimmistä osista, oli kiinnostava. Levy rakennetaan vierekkäin liimatuista rimoista. Rimat valitaan käsityönä niin, että vierekkäisten rimojen syyrakenne ja vuosikasvujen tiheys on mahdollisimman samanlainen. Rimat liimataan kyljittäin yhteen, jolloin muodostuu koko flyygelin pohjan täyttävä levy. Liiman kuivuttua levy höylätään ja hiotaan molemmin puolin tasaiseksi. Levyt varastoidaan kuivaan tilaan varsin pitkäksi ajaksi, saattoi olla vuodeksi. Varastoinnin jälkeen ammattimiehet valitsevat koputtelemalla ja silmämääräisesti osan pohjalevyistä Steinway-flyygelin pohjiksi. Suurin osa levyistä hylätään. Kysyin, mitä makkelitavaralle tapahtuu, meneekö se polttopuuksi. Vastaus kuului; Myymme ne edelleen. Tiedättehän, että on muitakin flyygelivalmistajia kuin Steinway? Mitään nimiä ei kuitenkaan suostuttu sanomaan.

Monen muunkin komponentin kohdalla tapahtui samanlaista valikointia, vain osa jo pitkälle jalostetuista osista eteni kokoonpanolinjalle ja loput hylättiin. Mielenkiintoista on se, että hylättyihinkin kappaleisiin oli tehty siihen mennessä jo paljon työtä ja niitä oli säilytetty ja kuivatettu jopa vuosien ajan.

Näimme myös kuinka flyygelin kaareva kehys rakennetaan useista puukerroksista taivuttamalla ja laminoimalla. Samoin kielten trimmaaminen pienten kiilojen avulla metallisesta rungosta koholle oli erityisen tarkkaa hommaa. Tämä työvaihe vaikuttaa kuulemma ratkaisevasti flyygelin sointiin. Sointi riippuu hyvin paljon siitä henkilöstä, joka sen tekee, sillä työ tehdään korvakuulolta ja käsin. Tämänkin yksityiskohdan takia jokaisella flyygelillä on oma persoonallinen sointinsa.

Ulkopinta lakataan useita kertoja, lakkakerroksia saattoi olla viisi tai seitsemän, en muista kuinka monta. Jokaisen kerroksen jälkeen pinta hiotaan. Lopullinen lakkaus on niin kestävä, että se kestää mm. iskuja ja kosteutta varsin hyvin. Kuulemma ainoa takuuvarma tapa tuhota Steinwayn lakkaus on viedä soitin pakkaseen pitkäksi ajaksi.

Kierroksen päätteeksi käytiin vielä "koeajosalissa", jossa oli paljon valmiita flyygeleitä, ehkä kymmenisen kappaletta. Se oli tila, jossa flyygelin ostaja voi rauhassa soittaa eri yksilöitä ja vertailla niitä. Kuulemma esimerkiksi kaupungit ja konserttisalit lähettävät jonkun asiantuntevan pianistin koeajamaan pianoja, ja hän vaikuttaa suuresti siihen, mikä pianoyksilö lopulta ostetaan.

Keikalta jäi loppujen lopuksi muistoksi tyhjä Steinwayn muovikassi. Yhtään puunpalasta, viritystappia tai höylänlastua en pistänyt taskuuni. Mitään gift-shopia tehtaalla ei silloin ollut.

steinway_kassi.jpg

"I went all the way to Hamburg and all I got was this lousy plastic bag."

Krouvinpuoleiset käyttöliittymät

Tiistai 13.11.2018 - Eero Aro

EMT julkaisi vuonna 1976 erään ensimmäisistä digitaalisista jälkikaiuntalaitteista. EMT:n analogiset kaiuntalaitteet olivat silloin jo tuttuja, peltikaiku EMT 140 oli nimittäin peräisin vuodelta 1957. Peltikaiut olivat suurikokoisia ja niiden laatikot piti sijoittaa erilliseen hiljaiseen huoneeseen, sillä huoneessa liikkuminen ja askeleet sekoittuivat kaiutettavaan ääneen. EMT:n gold foil-tyyppiset peltikaiut olivatkin sitten hieman pienempiä.

Vuonna 1976 elektronisten komponenttien integrointi ei vielä ollut kovin korkealla tasolla, ja EMT 250:n muisti olikin rakennettu erillisistä komponenteista ja mikropiireistä. Laitteessa oli yli 400 mikropiiriä ja 16 kilotavua RAM-muistia. Muisti koostui 80 kappaleesta yhden kilotavun muistipiirejä.

70-luvun mikropiirit tarvitsivat paljon virtaa, joten laitteen virtalähteestä piti tehdä tehokas. Suuri osa tehosta haihtui lämpönä harakoille, joten 250:n pystyseinämät olivat jäähdytysripoja. Kuvassa virtalähde on litteä osa kotelon oikealla puolella, se oli maalattu punaiseksi.

Jälkikaiunnan lisäksi 250:ssä oli myös muita efektejä, viive, phaser, chorus ja kaiku (echo). Pisin mahdollinen jälkikaiunta-aika (reverberation) oli 9 sekuntia.

EMT 250:n myyntihinta oli 20.000 $.

Näin EMT 250:n ensimmäisen kerran AES:n messuilla Eindhovenissa 1983, ja jo silloin se vaikutti minusta huvittavan näköiseltä laitteelta. Siinä oli neljä suurikokoista vipua, joilla kaikuparametreja säädettiin.

EMT250.jpg

Mainoksen pikkukuvassa on EMT 244, jollaista itsekin joskus käytin. Myös 250 saattoi olla Ylessä joskus kokeiltavana, mutta tietääkseni sellaista ei koskaan ostettu.

EMT 250 toi mieleeni Tandbergin kelanauhurit, joissa oli yksiotevipu, jolla käyteltiin toistoa, pikakelauksia molempiin suuntiin ja pysäytystä. Lisäksi sillä pystyi vapauttamaan nauhan vetomekanismin, jotta uusi nauha oli helppo asettaa nauhuriin. Tandberg korvasi tällä yhdellä korennolla Play, Stop, FF ja Rew -painikkeet, jollaiset nauhureissa yleensä oli.

Yksiotevivun hyvä puoli oli se, että laite todella teki sitä, mitä oli tarkoituskin. Kun nauhaa kuunneltiin, niin sitä kuunneltiin. Yksiotevivulla ei voinut laittaa kahta ristiriitaista toimintoa päälle yhtäaikaa, niin kuin joidenkin painikenauhureiden kanssa saattoi käydä. Tosin niissäkin oli yleensä kyllä järjestetty niin, että tietyt painikkeet poissulkivat väärät toiminnot.

Tandbergin nauhureita oli Suomessa paljon, sillä niitä käytettiin kieliopetuksessa käytännöllisesti katsoen kaikissa kouluissa. Oli kokonaisia kielistudioluokkia, joissa jokaisella oppilaalla oli käytössään oma nauhuri. Opettaja pystyi valitsemaan kuulokkeisiinsa yksitellen minkä tahansa opiskelijan äänen ja saattoi keskustella hänen kanssaan ääniteitse.

Minusta Tandbergin yksiotevipu oli jotenkin huvittava. Se toi mieleeni kaivinkoneen käyttövivut.

Tandberg_vipu.jpg

Kuka hullu haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?

Tiistai 6.11.2018 - Eero Aro

Who the hell wants to hear actors talk?

Kerrotaan, että Harry Warner päästi tuon lentävän lauseen suustaan vuonna 1927. Elokuvat olivat siihen saakka olleet mykkiä, vaikka esitykset eivät olleetkaan. Elokuvateatterissa oli yleensä ainakin pianisti tai yhtye, joka soitti kuvaan sopivaa musiikkia.

Harry Warner:

harry-warner.jpg

Lausuma on sittemmin kyseenalaistettu.

Bell Laboratories esitteli vuonna 1920 menetelmän, joka tahdisti filmiprojektorin ja gramofonilevyn keskenään. Sen avulla ääni voitiin yhdistää liikkuvaan kuvaan.

Muutamia vuosia myöhemmin, vuonna 1925, Vitaphone esitteli oman äänielokuvajärjestelmänsä Warner Brothersin johtajille. Harry Warner oli esittelystä innoissaan: "Tuohan on loistavaa, ajatelkaa satoja pienten elokuvateattereiden omistajia, joilla ei ole varaa palkata orkesteria tai edes pianistia näytöksiin! Tuo menetelmähän on hieno juttu!"

Sam Warner huomautti: "Älä unohda, että voit saada myös näyttelijät puhumaan."

"Mitä? Kuka hullu haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?", vastasi Harry. "Musiikki, sehän tässä on juuri se iso plussa!"

Ei ole aivan varmaa, menikö keskustelu juuri noin, sillä kertomus julkaistiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin, ja jo silloin tämä tarina oli siirtynyt suusta suuhun.

Toisaalta, Harry Warner ei ollut ainoa, joka ei heti oivaltanut äänielokuvan ydintä. Myös esimerkiksi ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja D.W.Griffith kirjoitti Collier's Magazinessa vuonna 1924: "Emme halua nyt, emmekä tule koskaan haluamaan ihmisääntä elokuviimme."

Vuonna 1929 äänielokuva oli kehittynyt edelleen, ja alkoi olla käyttökelpoinen väline. Harry Warner ei vielä silloinkaan ollut vakuuttunut äänen hyödyllisyydestä: "Sam, en ole niin tyhmä, että alkaisin tehdä äänielokuvia. Kaikki, jotka ovat yrittäneet tehdä niitä, ja ovat epäonnistuneet. Meidän on parasta käyttää tätä ominaisuutta omiin tarpeisiimme. Käytetään sitä elokuvien musiikkisäestykseen."

Tämä juttu, ja lisää Harry Warnerin kaukokatseisia ajatuksia löytyy täältä.

Alatippa

Tiistai 30.10.2018 - Eero Aro

Lapsuudessani 1950 ja 60-luvuilla radiosta ei kovin paljon lastenmusiikkia kuulunut. Sitä soi kyllä erityisissä Lastenradion ohjelmissa, mutta muuten aika vähän. Ehkä jossain Lauantain toivottujen loppupäässä saattoi olla joku lastenlaulu niiden vähäisien iskelmien seassa.

50-luvun lastenlauluja tekivät aikuiset lapsille. He tekivät niitä sillä tavalla kuin aikuisten mielestä silloin piti tehdä. Sanoissa oli satumaailmaa, traagisia tapahtumia, melankoliaa tai jotain opettavaista. Lastenmusiikki oli samalla tavalla lapsille tehtyä pienten aikuisten musiikkia, kuin 50-luvun lastenvaatteet olivat pienikokoisia aikuisten vaatteita, samanmuotoisia ja samasta materiaalista. Lastenmuotia ei vielä ollut olemassakaan, se keksittiin joskus myöhemmin.

Koska tuon ajan lastenlaulut olivat aikuisten sanoittamia, niiden kieli oli suurelta osin lapselle käsittämätöntä. Seassa oli paljon vieraita sanoja ja vanhanaikaista runokieltä. Ainakaan minä en osannut kysyä äidiltä tai isältä, mitä jotkut laulujen sanat tarkoittivat, mutta ei se tuntunut haittaavan. Ja tolkullisemmat tarinat olivat kyllä ihan ymmärrettäviä. Esimerkiksi "Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja" oli selväpäistä realistista kerrontaa. Tosin laulun "nuottakota rannassa" oli vähän hämärä juttu, kun liitin "kodan" jotenkin lappalaisiin.

Vasta aikuisena tajusin, mitä joidenkin laulujen sanat oikeastaan tarkoittivat. Pienenä olin hoilannut lauluja ymmärtämättä, mitä niissä sanottiin. Se oli eräänlaista Villejä Rubiineja -meininkiä, eli väärin kuultuja ja väärin ymmärrettyjä sanoja.

Yksi laulu, jota muistan pienenä pohtineeni, oli Ragni Malmstenin laulama Kissimirri. Laulu alkaa näin:

Kissimirri, kissimirri koreana käyt
Alatipa arkenakin hienona näyt

Voit kuunnella laulun Youtubesta.

Minä kuulin sanat näin:

Kissimirri, kissimirri koreana käyt
Alatippa arkenakin hienona näyt

Muistan miettineeni kovasti, mikä ihme on Alatippa. Ja jos on Alatippa, niin mikä on Ylätippa. Jotenkin Ylätippa saattoi ehkä liittyä kylmällä talvikelillä nenän päässä olevaan tippaan.

Mutta Alatippa...

Hertsikan meluaidat

Tiistai 23.10.2018 - Eero Aro

Kyllä ei tarvita yliopistotasoisia akustiikan opintoja, että näkee ilman suurempaa miettimistä, että Helsingin Herttoniemeen rakennettu uusi meluaita on älytön ratkaisu. Ihan maalaisjärjelläkin tuon luulisi ymmärtävän.

Aiheesta kirjoitti mm. Helsingin Sanomat 13.8.

Herttoniemen asuinalue rajoittuu Itäväylään, joka on nelikaistainen ajotie. Itäväylän ja asuinalueen väliin rakennettiin 1980-luvun alussa metrorata, jonka kiskomelua vaimentamaan pystytettiin betoninen meluaita. Aitaa hallinnoi Helsingin Kaupungin Liikennelaitos, eli HKL.

Tänä vuonna Itäväylällä on tehty suuria muutostöitä, rakennettiin ramppeja ja siltoja, joka ei varmaankaan ollut halpaa. Ajoradan pintaa korotettiin. Autoliikenteen aiheuttamaa melua vaimentamaan rakennettiin pellistä ja muovista tehty uusi meluaita, jota hallinnoi Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimiala, siis eri instanssi kuin metroaluetta.

Uusi aita aiheutti valitettavasti sen, että nyt metrojunan melu heijastuu uudesta peltiseinästä asuntoalueen suuntaan, jota ei aikaisemmin tapahtunut. Ennen uutta aitaa metromelu suuntautui pääasiassa Itäväylälle päin, tien toisella puolella on teollisuusalue, jossa ei ole asutusta. Roihuvuoreen on jonkin verran matkaa.

Tuon Hesarin jutun mukaan ”Uuden automelua torjumaan rakennetun meluaidan myötä syntyneet meluongelmat tulivat HKL:lle yllätyksenä”.

Äänitarkkailijan koulutukseen sisältyvän parin viikon akustiikan peruskurssin perusteella olisin voinut kertoa, mitä metroradan taakse pystytetty korkea heijastin saa aikaan. Minäpä piirrän:

Herttoniemen_meluaita.jpg

Muistuuko mieleen, mitä fysiikan kirjassa kerrottiin valon heijastumisesta? "Valonsäteen lähtökulma on sama kuin tulokulma". No - myös ääni on värähtelyä, ja se heijastuu samalla tavalla kuin valo.

Meluaidat vaimentavat parhaiten korkeita ääniä. Jotta aita vaimentaisi matalia ääniä, sen tulee olla massiivinen, siis esimerkiksi maavalli tai betonia tai kiveä, sillä ääni "kiertää" myös hieman esteen taakse ns. diffraktion vuoksi. Mitä matalampi ääni, sitä helpommin se kaartuu, mitä korkeampi ääni, sitä suoraviivaisemmin se etenee.

Seinä voi olla myös massiivista puuta, Tuusulantien varrella Torpparinmäen kohdalla on esimerkiksi paksuista puupölkyistä tehtyä meluseinää. Itäväylän uusi meluaita on rakennettu peltikoteloelementeistä, yläosassa on muovilevyjä. Suhteellisen pienimassainen peltilevy toimii pikemmin heijastimena kuin vaimentimena.

Häiritsevimmäksi liikennemeluksi koetaan yleensä autojen rengasmelu tai kiskojen kirskuminen tai vinkuna. Kuitenkin myös matalataajuinen melu aiheuttaa tutkimusten mukaan terveydellisiä haittoja, etenkin pitkällä aikajänteellä.

Metron alkuperäisen betonisen meluaidan korotus on hyväksytty HKL:n investointibudjetissa viime vuonna. Korotus tullaan rakentamaan vuonna 2019.

Koko homma vaikuttaa aivan uskomattomalta hölmöilyltä.

  • Pointti yksi. Toimijoiden yhteistyön puute. Eikö suunnittelu- ja rakennustöitä koordinoitu?
  • Pointti kaksi. Todellisuudessa uutta peltistä meluaitaa ei olisi tarvittu ollenkaan. Jos vain alkuperäistä metron meluaitaa olisi korotettu, niin sekä kisko- että autoliikenteen aiheuttama melu olisi vaimentunut asuinalueella ja olisi lyöty kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Hurinan kääntöpuoli

Tiistai 16.10.2018 - Eero Aro

Kärinän huuntopuoli

Vielä hurinasta. Äänitteen hurina ei nimittäin ole pelkästään haitallinen asia, vaan siitä on myös hyötyä, vaikka häiriöääni sitten restauroidessa poistettaisiinkin.

Suomen sähkönjakeluverkon nimellistaajuus on 50 Hz. Tämä tarkoittaa, että verkkotaajuus ei ole koko ajan tarkalleen 50 hertsiä, vaan taajuus vaihtelee hieman vuorokauden kuluessa, kuitenkin yleensä alle hertsin verran. 24 tunnin kuluttua taajuusmuutokset on kuitenkin aina tasattu, jonka ansiosta vuorokauden keskimääräinen verkkotaajuus on 50 Hz.

Vielä 1990-luvulla oli käytössä esimerkiksi herätyskelloja, jotka tahdistuivat verkkotaajuuteen, ja pysyivät sen perusteella ajassa.

Kun vanhan äänitteen verkkotaajuutta tutkitaan spektrianalysaattorilla tai editointiohjelman spektrogrammista, niin vain harvoin sen hurinataajuus on tarkalleen 50 Hz. Esimerkiksi viime postaukseni hurinan tarkka taajuus onkin 50,47 Hz.

50_47Hz.jpg

Hurinan avulla voidaan päätellä ainakin suuntaa antavasti, mikä äänitteen alkuperäinen nauhanopeus on ollut. Kun esimerkiksi tuo 50,47 hertsin hurinainen äänite säädetään hieman (= 0,94%) hitaammaksi, niin hurina asettuu 50 Hz:n kohdalle.

Jaa että miksi 0,94% ? Tällä perusteella: 50,47 Hz:n ensimmäinen harmoninen kerrannaistaajuus, eli 2 x perustaajuus (kuvaajassa tuo seuraava korkea piikki) on 100,94 Hz. Kun äänitteen nopeutta pienennetään 0,94%, niin kerrannaistaajuus asettuu 100 Hz:n kohdalle. Digitaalisesti "nopeutta pienennetään" niin, että äänenkorkeutta (pitch) lasketaan, ja äänitteen kestoa pidennetään, mielellään yhtenä toimenpiteenä.

Nopeussäädön jälkeen henkilöiden puhe toistuu oikealla nopeudella ja luonnollisella korkeudella, se ei kuulosta Mikki-Hiireltä eikä Darth Vaderilta. Musiikki soi oikeassa vireessä ja oikeassa sävellajissa. Musiikkiäänitteiden nopeudenkorjaus saadaan tosin tarkimmin tehdyksi nuottien avulla, mutta hurinataajuus antaa jo hyvää vinkkiä siitä, mihin suuntaan nopeus on pielessä.

Audioforensiikassa verkkotaajuutta käytetään myös äänitteen äänitysajankohdan määrittämiseen. Puhelinvastaajaan tallentuneessa äänitteessä on lähes aina jälkiä verkkohurinasta. Vaikka se ei olisi korvin helposti kuultavissa, niin spektrianalysaattori sen kyllä näyttää. Jos taajuus voidaan selvittää, niin sitä voidaan verrata sähköverkon taajuusvaihteluihin. Näin voidaan määritellä äänitteessä olevan hurinan perusteella puhelun kellonaika hyvinkin tarkasti, tai ainakin se pystytään rajaamaan tiettyihin ajanjaksoihin. Äänitteessä on eräänlainen "aikaleima".

Esimerkiksi Saksan sähköverkon taajuus on koko ajan nähtävissä netissä:

http://www.netzfrequenz.info/verlauf-3-minuten

Tätä kirjoittaessani se näyttää olevan 50,025 Hz, eli hiuksenhienosti nopsanpuoleinen. Mutta ei hätää, jakeluverkon operaattori hidastaa taajuutta kuluvan vuorokauden sisällä niin, että taajuus on keskimäärin 50 Hz.

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »