Kelanauha

Magneettinauha kehitettiin Saksassa 1930-luvulla. Ääninauhan pohjamateriaalina käytettiin aluksi paperia, joka katkeili helposti. PVC-muovista tuli sittemmin yleinen pohjamateriaali. Magnetoituva kerros on useimmiten rautaoksidia. Yleisin kotinauhureiden nauhanleveys on 6,35 mm, eli 1/4 tuumaa.

Nauhakeloja on kolmen tuuman (7,5 cm) kelasta kymmeneen ja puoleen tuumaan (26,5 cm). Nauhakelat ovat muovia tai alumiinia. Keskiön kiinnitystapoja oli useita. Kuvassa on Ampexin 5" kela, jossa on ns. Cine-kiinnitys, joka oli sama kuin kaitafilmikeloissa. Suurissa keloissa käytettiin mm. ns. NAB-keskiötä.
Kotinauhureissa käytettiin tavallisimmin ns. Long Play-nauhaa (LP). Studiokäytössä tarvittiin paksumpaa nauhaa. Paksu nauha ei rypisty eikä veny yhtä helposti kuin ohut. Lisäksi studionauhan paksu pohjamateriaali vähentää äänityksen läpikopioitumista nauhakerroksesta toiseen. Paksua nauhaa on myös helpompi leikata ja liimata.

Kotinauhureiden tavallisimmat nauhanopeudet olivat 4,76 cm/s ja 9,53 cm/s. Vähän paremmissa nauhureissa oli myös 19,05 cm/s ja 38,1 cm/s nopeudet. Joissakin nauhureissa oli myös erityisen hidas 2,38 cm/s nopeus, joka sopi lähinnä saneluun. Studionauhureissa on käytetty jopa 76,2 cm/s nopeutta. Suuri nopeus kulutti paljon nauhaa, mutta sen etuna on hyvä korkeiden äänten toisto. Mitä hitaampi nopeus, sitä matalampi on korkein mahdollinen tallennettava taajuus.

Kelanauha oli teknisesti ja äänenlaadullisesti varsin hyvä formaatti. Kohinanvaimennuksen avulla se oli hifi-tasoa. Käytöllisesti nauhan pujottaminen ja kelojen käsittely ei ole yhtä helppoa kuin kasettinauhan käyttö.

Lukuisien kelakokojen, nauhanpaksuuksien ja -pituuksien, sekä nauhanopeuksien takia on vaikea arvioida, kuinka paljon jonkun nauhan digitointiin tarvitaan aikaa. Jos mahdollista, kannattaa koettaa selvittää millä nopeudella äänite on tehty ja millaisilla raidoilla äänite on. Nauhakeloihin tai -koteloihin on harvoin kirjoitettu mitään. Jos vanha nauhuri on tallessa, nauhanopeus saattaa selvitä siitä.